Yö oli niin kaunis. Sieltä täältä pilkotti tähti jos toinenkin, ja pilviharso antoi oranssina hohtavalle kuulle juuri ja juuri tilaa näyttäytyä, jos vain osasi oikealla hetkellä katsoa taivaalle. Annoin tuulen silittää kasvojani, punoittaa poskeni ja jäähdyttää kuumana virtaavat kyyneleeni. Vaikka hetki ei ollut vielä ohi, ikävöin sitä jo. Siinä minä sitten tihrustin itkua kesälle, viime kesälle ja oikeastaan kaikelle menneelle. Itkin ikävästä. Itkin rakkaita, kultaisia muistoja, mutta myös niitä, jotka edelleen sattuivat ja arastivat. Surin sitä, miten paljon olin unohtanut, mutta toisaalta myös sitä, miten paljon muistin.
Suljin silmäni ja kuvittelin olevani jossain muualla. Tai itse asiassa mietin, missä kaikkialla voisin mahdollisesti olla. Ruskan värittämässä tuulisessa New Yorkissa? Karibianmeren saaren tuulisella hiekkarannalla, ehkäpä Puerto Ricossa? Tai mitä, jos olisinkin Marokossa, Saharan aavikon kylmässä yössä?
Jokaisen kuvitelman jälkeen löysin itseni kuitenkin aina vain uudestaan omasta makuuhuoneestani. Halusin olla jossain muualla – halusin, että tuuli veisi minut nyt heti paikalla jonnekin aivan muualle. Annoin tuulen tuoda mukanaan niin tämän kesän kuin aiempienkin nirhaumat ja haavat. Päästin itseni vereslihalle kesän ja ehkä vähän syksyn, talven sekä keväänkin kolhuista, jotka olivat jääneet vaivaamaan. Pala kurkussa kasvoi, kunnes lopulta helpotti.
Hetken päästä katsoin taas ympärilleni. Olin edelleen siinä samaisessa makuuhuoneessa myrskytuulen ympäröimänä, mutta nyt huomasin, kuinka rauhoittavalta näyttivätkään keltaiset, pieninä pisteinä loistavat katuvalot, sateesta märkä asfaltti ja tuulessa taipuvat puut. Pitkästä aikaa oli pimeää. Kuulin humisevan tuulen, jo hieman kellertyneiden lehtien kahinan ja muutaman pisaran peltikatossa sekä ikkunalaudalla. Ikään kuin mitään muuta ei olisi olemassa.
Haistoin raikkaan tuulen, sateesta märän maan ja syksyn. Naapurin polttaman tupakan mieto tuoksahdus kiemurteli nenääni. Sitä lukuun ottamatta oli kuin ihmisiä ei olisi lähimaillakaan. Kokonaisuus oli kaiken kaikkiaan kaunis ja pysähdyttävä. En halunnut sulkea ikkunaa – en halunnutkaan olla missään muualla. Olin kotona. Olin juuri siellä, missä minun nyt kuuluikin olla. Hengitin tuulta ja annoin hiusten leijailla mukana. Nyt oli hyvä.
Aina silloin tällöin sitä kadottaa itsensä. Mutta toisaalta aina silloin tällöin sitä löytää itsensä. Tai ainakin kasvaa ohi siitä kipuilevasta entisestä, kasvaa joksikin samanlaiseksi, mutta aina vain vahvemmaksi ja kuitenkin erilaiseksi. Tuona iltana minun kesäni päättyi. Olin taas valmis uusiin elämän välttämättömiin kolhaisuihin, mutta samoin olin myös valmis kaikkeen siihen sydäntä pakahduttavaan iloon ja onneen, jota olisi vielä luvassa. Syksy sai tulla.
Jasmin Jussila
opiskelija