Viimeistään 1870-luvulla on Uudenkaupungin keskustan talojen julkisivuihin ilmestyneet kadunnimikyltit. Tuolta ajalta ovat vanhimmat kaupunkikuvat, joissa näkyy kaksikieliset kadunnimikyltit, suomenkielinen nimi yläpuolella ja ruotsinkielinen alapuolella.
Kun Uusikaupunki perustettiin, olivat tänne läheiseltä maaseudulta kauppiaaksi siirtyneet asukkaat pääasiassa suomenkielisiä. Kaupunki oli siis 1600-luvulla suomenkielinen, porvariston oli toki osattava myös ruotsia harjoittaakseen kauppaansa. Jumalanpalveluksetkin pidettiin pääasiassa suomeksi.
Isonvihan aikana kaupunkilaiset pakenivat Ruotsiin ja palattuaan moni heistä jatkoi ruotsinkielisinä myös Uudessakaupungissa. Porvariston kieleksi muuttui ruotsi, jolla haluttiin myös erottua muusta väestä. Ruotsi vaihtui myös hallinnon kieleksi.
1800-luvun lopun nationalismi kohotti myös suomen kielen asemaa ja arvostusta. Uudenkaupungin kaupunginvaltuustossa ensimmäiset suomen kielellä kirjatut asiat tulivat päivätyksi 1880-luvun alussa ja vuoden 1903 alusta lähtien suomi tuli Uudenkaupungin toiseksi viralliseksi kieleksi.
Valtuuston pöytäkirjoihin kirjattiin nyt päätöksiä vaihtelevasti sekä ruotsiksi että suomeksi. Vuodesta 1906 lähtien suomen kieli on ollut Uudenkaupungin valtuuston ainoa virallinen kieli.
1900-luvun alkuvuosina uusikaupunkilaisilla, kuten muidenkin kaupunkien kylttimaalareilla, on riittänyt työtä. Kaupunkien katukyltit kun olivat myös osa Venäjän keisarikunnan vahvistamispyrkimyksiä Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Keisarillinen asetus määräsi maaliskuussa 1903 katujen nimikilvet muutettavaksi siten, että kielistä venäjä oli ylimpänä, suomi keskellä ja ruotsi alimpana. Kaupungit ja kaupunkilaiset eivät olleet tästäkään venäläistämistoimesta innoissaan ja Uudessakaupungissakaan ei heti ryhdytty toimeen.
Vasta syyskuun alussa 1903 kaupungin rahatoimikamari esitti lehdessä tarjouspyynnön uusien katukilpien maalausurakasta.
Kaupunkilaisten vastenmielisyys asiaa kohtaan tulee ilmi siinä, miten venäjänkielinen nimi haluttiin poistaa heti, kun se oli mahdollista.
Suurlakon (loka-marraskuussa 1905) päättäessä ns. ensimmäisen venäläistämiskauden, tarve uusien katukylttien laittamiselle tuli nopeasti. Jo joulukuussa 1905 päätti Uudenkaupungin kaupunginvaltuusto vaihtaa kolmikieliset kyltit takaisin kaksikielisiksi.
Helmikuussa 1906 kylttimaalaus annettiin maalari Oskar Koskisen tehtäväksi. Työstä hänelle luvattiin 65 penniä kyltiltä (nykyrahaksi muutettuna noin 3 euroa).
Kyltit sijaitsivat tuolloin katujen kulmissa olleiden rakennusten seinissä. Joten, kun kaupungissa oli ainakin 50 korttelia ja niissä jokaisessa neljä kulmaa, joihin tuli kyltit molemmille puolille, sai Oskar maalata noin 400 kylttiä.
Vapunpäivän lehdessä todettiin, että uudet kyltit oli nyt asennettu ja ”näin on taas yksi Bobrikofflaismuisto hävinnyt”.
Eipä kulunut montaa vuotta, kun jälleen tarvittiin kylttimaalaria. Syyskuussa 1910 silloinen kenraalikuvernööri huomautti, että vuoden 1903 määräys kolmikielisistä kilvistä on yhä voimassa.
Kaupunkien tuli siis jälleen muuttaa katukilvet kolmikielisiksi. Taaskaan ei asiassa kiirehditty, joten huhtikuussa 1912 Uudenkaupungin maistraatti sai uhkasakon värittämän määräyksen hoitaa asia kolmen viikon kuluessa. Näin sitten toimittiin ja kolmikieliset kilvet olivat talojen seinissä vuoteen 1918 saakka.
Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan sekasorron aikana kolmikieliset katukyltit pysyivät Uudenkaupungin kaduilla. Helmikuussa 1918 oli Uusikaupunki joutunut ns. punaisen valtuuskunnan hallintaan ja kaupungin päätöksenteko ja hallinto oli sekasortoisessa tilanteessa.
Kun ns. vanha valtuusto ensimmäisen kerran huhtikuussa 1918 kokoontui punaisten poistuttua kaupungista, päätettiin tuossa kokouksessa myös venäjänkielisten katukylttien poistamisesta.
Kaksikielisistä katukylteistä yksikielisiin Uudessakaupungissa siirryttiin vuonna 1925. Tämäkin muutos tosin aiheutti jonkin verran keskustelua. Kaupunkiin oli laadittu uusi asemakaava vuonna 1923 ja sen katujen ollessa suomenkieliset, ehdotti valtuutettu kauppias Karl Erholm , että kaupunki kustantaisi nykyaikaiset yksikieliset katukilvet.
Valtuustossa tätä vastustivat muun muassa rouva Wasz ja apteekkari Hugo Ekerodde . Hän totesi, että ”kyllä me tunnemme itse katumme ja niiden nimet, mutta muukalaisiin nähden olisi eduksi, jos katukilvissä myöskin olisi ruotsinkielinen kirjoitus”. Kaupunki oli nyt yksikielinen paikkakunta ja lopputuloksena oli, että kilvet uusittiin vain suomenkielisiksi.
Mari Jalava
Katujen kertomaa
Tämä juttusarja esittelee uusikaupunkilaisia katuja ja niiden kertomaa. Millainen on uusikaupunkilaisten katujen historia, mistä kadut ovat saaneet nimensä, mitä kaduilla on tehty, kuka asunut tai mitä niiden varrella on tapahtunut? Juttusarjassa esitellään yksittäisiä katuja, kokonaisia kaupunginosia tai pelkästään joitakin tapahtumia tai henkilöitä joillakin kaduilla. Tässä kirjoituksessa käsitellään katukilpien kieliasiaa.
