Visuaalisesti vaikuttava Dyyni tarjoaa vain pintaraapaisun fanien rakastamasta klassikosta

0

Elokuvateattereihin juuri tullutDenis Villeneuven ohjaama massiivinen sci-fi-seikkailu Dyyni on varmasti monien odottama. Se perustuu Frank Herbertin vuonna 1965 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, joka poiki useita jatko-osia, ja on muodostunut ajan saatossa tieteiskirjallisuuden klassikoksi. Villeneuve ei olekaan ensimmäinen, joka tulkitsee sitä valkokankaalla, vaan David Lynchin Dyyni ilmestyi jo 1985. Lisäksi kirjasta on tehty minisarja.

Dyyni sijoittuu vuoteen 10 1919. Galaktisen imperiumin keisari hallitsee keskenään kilpailevia ja riiteleviä mahtisukuja. Harkonnenin suku on johtanut Dyyniksi kutsuttua Arrakis-planeettaa kovalla kädellä, kunnes keisari siirtää tämän vallan Atreides-suvulle, ja sen nokkamiehelle, herttua Leto Atreidesille (Oscar Isaak ).

Arrakis on koko imperiumin kannalta ratkaisevan tärkeä planeetta, sillä vain sen pinnalta löytyy avaruusmatkailulle elintärkeää rohtoa. Atreidesin suvun on määrä miehittää Arrakis, ja valvoa rohdon keruuta ja toimitusta. Planeetan alkuperäiskansa, fremenit, eivät kuitenkaan suhtaudu ulkopuolisiin valloittajiin ja rohdon riistämiseen suopeasti.

Herttua joutuu tehtävän saadessaan avovaimonsa Lady Jessica Atreidesin ( Rebecca Ferguson ), poikansa Paul Atreidesin ( Timothée Chalamet ), ja lakeijoidensa kanssa keskelle poliittista kamppailua ja suhmurointia.

Kostonhimoinen Harkonnen-suvun johtaja, paroni Vladimir Harkonnen ( Stellan Skarsgård ) ei nimittäin ole valmis luopumaan Arrakisista ja sen tuomasta valta-asemasta.

Elokuva tekee lähinnä tarinan maailman ja sen hahmot tutuksi katsojalle. Hahmoihin ei kuitenkaan päästä vielä kovin syvälle, vaikka he sinänsä kiinnostavia ovatkin. Näiden päänsisäisen kamppailun kuvaaminen näyttäytyy ajoittain lähinnä haahuiluna. Elokuva kärsiikin hidastempoisuudesta.

Dyynin teemat ovat monilta osin yhä ajankohtaisia ja tärkeitä – sen voi nähdä sivuavan niin uskontoa, ympäristösuhdetta kuin kolonialismiakin. Elokuva on myös visuaalisesti kaunis, ja siksi onkin harmi, että se kompastelee monilta muilta osin.

Jos Villeneuven Dyyniä tarkastelee suhteessa Lynchin elokuvaan, voi sen eduiksi laskea paitsi visuaalisen kauneuden ja koruttomuuden, myös sen, että katsojan omille tulkinnoille annetaan edes hieman omaa tilaa.

Dyyni tuntuu lopulta vasta alkupohjustukselta varsinaiselle tarinalle. Se saa toivomaan, että elokuvan jatko-osassa kiritään varsinaisessa tarinassa, ja päästään syvemmälle sen hahmoihin. Ykkösosa paljastaa juuri sen verran, että katsojan uteliaisuus herää.

3 tähteä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here