Katkeruus ei sammaloidu

0

Jos näen hymyilevän lenkkeilijän, ajattelen, että tuo on varmaan juuri päättänyt hypätä jostain jyrkänteeltä alas. Minun nähdäkseni pururadat ovat täynnä kärsiviä ihmisiä, mutta saattaa tietysti olla, että näen heidän kasvoillaan vain heijastumia omasta tuskastani. Tilanne on nimittäin se, että minä en pidä lainkaan liikunnasta.

Inhoni liikuntaa kohtaan kumpuaa kouluajoilta. Olen melko varma, että ennen ensimmäistä luokkaa minäkin tykkäsin juoksennella ympäriinsä. Kävin jopa luistelemassa, ja se oli ihan vapaaehtoista, voitko kuvitella?

Kaikki tämä riemu katosi, kun minulle selvisi koulussa, että on olemassa sellainen muusta elämästä erillinen osa-alue kuin liikunta, ja että minä en osaa tätä osa-aluetta ollenkaan. Havaitsin, että jostain syystä melkein kaikki muut jaksavat juosta kovemmin kuin minä, ja opin, että sille asialle ei voi tehdä mitään, sillä näin se nyt vaan on. Cooperin testissä yksi poika oksensi ja toinen kävi välillä kusella, mutta kahdentoista minuutin kuluttua heistä kumpikin oli juossut pidemmän matkan kuin minä.

En muista uskoinko, että minun olisi ollut mahdollista pärjätä seuraavassa testissä paremmin. Tuskin uskoin. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että minun olisi pitänyt tuolloin ymmärtää ruveta piikittämään itseeni jotakin dobermannista saatavaa hormonia ja ryhtyä ravaamaan joka aamu ennen koulun alkua ylösalas kirkon rappusia jonkun Datsunissa hikoilevan sekopäävalmentajan valvovan silmän alla, mutta ei lapsi osaa aina ajatella omaa parastaan, ja siitä typeryydestä saa sitten kärsiä koko loppuelämänsä.

Liikuntatuntien keskeinen ongelma oli se, että näillä oppitunneilla ei opetettu yhtään mitään. Kertaakaan meille ei kerrottu esimerkiksi erilaisista juoksu- tai hengitystekniikoista. Sen sijaan osa meistä toisti paremman tiedon ja opastuksen puutteessa samoja liikkeitä joka kerta yhtä huonosti ja yhtä väärin, ja sitten ihmeteltiin, että mistä kamalista vapaan kasvatuksen kommunistikodeista tulee tällaisia asennevammaisia kakaroita, jotka klenkkaavat lukukaudesta toiseen kenttää ympäri kuin kaksijalkaiset koppakuoriaiset.

En tiedä kuinka moni luokkatovereistani oppi liikuntatunneilla liikkumaan. Sen sijaan jokainen oppi ja sisäisti paikkansa luokan hierarkiassa. Elämämme eväiksi saimme kasan muistoja, joiden valossa kunkin kelpaa jatkossakin arvioida, että missä kohtaa jonoa on se paikka, jossa minun sopii seisoskella.

En tiedä mitään tämän päivän liikunnanopetuksesta. Toivon, että se todella sisältäisi konkreettista liikunnan opetusta, ja että tämä opetus toteutettaisiin tavalla, joka ottaisi huomioon lasten ja nuorten erilaiset lähtökohdat.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että tällä tavoin estetään lapsia kasvamasta katkeriksi kolumnisteiksi, jotka syyttävät liikunnanopettajaa siitä, että elämä valui viemäriin. Kyse on myös siitä, että yhteiskunta saisi edes pienen alennuksen siitä jättimäisestä laskusta, joka erääntyy maksettavaksi, kun tuhansien henkisesti ja fyysisesti rapakuntoisten ihmisten paikat alkavat väistämättä prakaamaan. 

Ossi Nyström

vapaa toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here