Mereen hautaaminen oli etenkin purjelaivakaudella usein pakon sanelemaa. Laivat olivat merellä pitkiä aikoja käymättä satamassa ja merimiesten kuolleisuus oli tavallista suurempaa. Siihen vaikuttivat varsinkin taudit, onnettomuudet ja huono ravinto.
Kadoksiin jääneet hukkuneet on myös haluttu usein siunata mereen. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1958, kun Isonkarin luotsi Voldemar Ketonen sekä kalastajat Lassi Siivonen ja Aulis Lindholm siunattiin juhlallisesti Uudenkaupungin edustalla.
Kauko Isotupa kertoi merellisessä illassa näistä ja paljosta muusta mereen hautaamiseen ja siunaamiseen liittyvästä. Hänen mukaansa viimeisen leposijan saaminen kotikirkon hautausmaalta on aina ollut merimiestenkin ensisijainen toive. Jos se ei ollut mahdollista, niin vainajille pyrittiin hakemaan aiemmin ainakin maahauta. Kun merimatkat pitenivät ja laiva saattoi olla merellä puolikin vuotta käymättä välillä maissa, tuli mereen hautaaminen välttämättömäksi ja pakolliseksi vaihtoehdoksi.
Kuolleisuus laivoissa oli siis varsin yleistä. Syitä olivat muun muassa asuintilojen ahtaus, yksipuolinen ravinto, pilaantunut juomavesi ja onnettomuudet sekä satamista saadut tartuntataudit.
Mereen hautaamisesta ei aikanaan ollut oikeastaan minkäänlaisia ohjeita. Tehtävä jäi laivan kapteenin suoritettavaksi hänen parhaaksi katsomallaan tavalla. Suomen Joutsenella sattui kuolemantapaus valtameripurjehduksella vuonna 1938.
Kapteeni pyysi mukana ollutta pappia suorittamaan siunaamisen, mutta asia oli hänellekin outo. Apu löytyi kuitenkin H.J. Nortamon kirjasta ”Rojohoppe viimene reis”, jossa kirjailija kuvaa tositapahtumiin perustuvan merihautauksen. Sen luettuaan laivan pappi, myöhempi piispa Erkki Kansanaho suoritti siunauksen vanhojen merimiestapojen mukaisesti.
Nuo tavat olivat aika yksinkertaiset. Vainaja saatettiin haudata työvaatteissaan ja arkku hänelle tehtiin purjekankaasta ompelemalla. Puuarkut olivat mereen hautauksissa harvinaisia. Vainajan jalkopäähän sijoitettiin painoksi rautaa tai kiviä, jotta varmistettiin nopea uppoaminen meren syvyyksiin haiden ulottumattomiin.
Hautausta varten tehtiin laudoista lavetti, jonka toinen pää lepäsi reelingillä ja toinen pää oli pukkien varassa kannella.
Hautausseremoniaa varten laiva pysäytettiin joko kokonaan tai hiljaiseen vauhtiin ja lippu laskettiin puolitankoon. Kapteeni suoritti siunauksen ja saattoi puhua jotakin vainajasta. Lisäksi laulettiin mahdollisesti virsi tai kaksi. Lavetin päätä kohottamalla vainaja lipui mereen jalat edellä.
Myös uusikaupunkilaisilla laivoilla on luonnollisesti tapahtunut kuolemia. Esimerkiksi teräsfregatti Loch Linnhen yhdellä matkalla kuoli peräti kuusi miehistön jäsentä lähinnä beri-beri -tautiin.
Yksi viimeisimmistä vanhan tavan mukaan suoritetuista mereen hautaamisista toimitettiin uusikaupunkilaisella Zacharissen-varustamon höyrylaiva Olofsborgilla vuonna 1957. Nuori messipoika oli menehtynyt ja hänet haudattiin Intian valtamerellä. Purjekankaasta valmistettu säkki vainajineen oli verhottu Suomen lipulla, sillä ”merimies kuuluu lipun alle viimeiseen päivään”. Lipun päällä oli perämiehen tekemä metalliristi.
Toistaiseksi ehkä viimeinen suomalaisella laivalla suoritettu mereen hautaaminen tapahtui Persianlahdella vuonna 1976.
Kapteeni sai sijoitettua vainajan paikallisen sairaalan tiloihin kuukauden kestäneen satamassa olon ajaksi. Kun tuhkausta ei voitu uskonnollisista syistä suorittaa, vainaja otettiin mukaan laivan lähtiessä ja omaisten suostumuksella suoritettiin mereen hautaaminen laivan alas lasketulla peräportilla.
Matti Jussila
