Sakunkulman sulkeminen on ollut monille ihmisille korona-ajan ikävimpiä asioita. Sakunkulma on etenkin yksinasuville eläkeläisille henkireikä – paikka, jossa voi tavata toisia. Kun sellaista paikkaa ei yhtäkkiä olekaan, yksinäisyyden tunne kasvaa herkästi. Jokainen kaipaa ympärilleen yhteisöä. Tunnelma olikin viime viikolla katossa, kun Sakunkulma jälleen avattiin. Työntekijät kuvailivat, että tunnelmassa oli jotain samaa kuin 29 vuotta sitten päiväkeskuksen avajaisissa (US 9.10.). Työntekijät jännittivät, tuleeko väkeä ja sitten harrastusryhmät täyttyivätkin yllättävän nopeasti. Sakunkulmassa on koettu jälleennäkemisen iloa.
Sakunkulmassa on nyt toimintaa joka päivä. Lisäksi eläkeläisten käytössä on täysin uusittu kuntosali. Kuntosali on päiväkeskukselle tärkeä lisä, sieltä vertaisiaan voivat löytää ne aktiiviset ja hyväkuntoiset eläkeläiset, jotka eivät vielä kaipaa tuolijumppaa tai muistikerhoa.
Eläkkeelle jääminen on iso muutos ihmisen elämässä. Vaikka työelämässä olisi kaivannut vapaata aikaa itselleen, työroolista ja -yhteisöstä luopuminen on silti usein haikeaa ja vaatii myös surutyötä. Jos työllä on ollut hyvin keskeinen merkitys elämässä eikä muita ihmissuhteita ole juuri ollut, ihminen voi tuntea itsensä hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi. Sakunkulma voisi tarjota paikan myös tätä elämänvaihetta läpikäyville.
Se miten, uudet kävijät sitten löytävät paikan, on pitkälti kiinni siitä, mitä toimintaa talossa on. 65-vuotias kaipaa erilaista toimintaa kuin 85-vuotias, mutta 85-vuotiaskin voi olla vielä vetreä ikiliikkuja. The Economist -lehti nosti jo pari vuotta sitten esiin tarpeen pohtia vanhuuden käsitystä uudelleen nyt kun 70 on uusi 60. Eiväthän nykyiset eläkeläiset ole vanhuksia tai ikääntyneitä, eläkeläisistä on vaikea puhua edes senioreina, kun kunto voi olla parempi kuin keski-ikäisellä. Myös nuorekas eläkeläinen voi kuitenkin kaivata yhteisöä ympärilleen.
Teija Uitto