Kellojen siirtelyn lopettamista vaativa kansanliike jopa EU:n tasolla on hieman laantunut koronan takia. Suomessa enemmistö niistä, joilta kysyttiin, olisi halunnut ns. normaaliaikaa eli talviaikaa. Virossa taas olisi haluttu siirtyä jatkuvaan kesäaikaan.
Ehkä kuitenkin olisi kaikin puolin järkevää, jos Suomi ja Baltia olisivat samassa aikavyöhykkeessä muiden Pohjoismaiden ja Keski-Euroopan kanssa.
Suomenkin historiassa on ollut monenlaisia aikoja. Vuosi alkoi joskus ns. välivuoden jälkeen. Välivuosi oli Simon päivästä (28.10.) Martin päivään (11.11.), siis juuri näinä aikoina. Silloin myös mm. talojen palkolliset hakeutuivat uusiin taloihin, ja silloin mentiin usein myös naimisiin.
Antiikin Roomassa vuosi alkoi maaliskuusta. Tästä johtuen yhä vielä useissa maissa ovat loppuvuoden kuukausien nimet kahta kuukautta myöhässä. Esimerkiksi september, syyskuu, merkitsee seitsemättä kuukautta.
Eräs radikaaleimmista ajan muutoksista Ruotsi-Suomessa on ollut siirtyminen juliaanisesta kalenterista gregoriaaniseen kalenteriin. Tämä tapahtui 17.2.–1.3.1753, eräänä myöhimmistä Länsi-Euroopassa. Koska juliaaninen kalenteri ”jätätti”, siirtyminen uuteen kalenteriin oli noin puolentoista viikon, yhteensä 11 päivän hyppäys eteenpäin. Päiviä siis poistui kalenterista siltä vuodelta. Tästä nousi jopa kapinamielialaa, että ”herrat” varastivat tavalliselta kansalta nämä 11 päivää.
Kalenterin muuttamisen myötä myös kansan omaksuma, vanhaan kalenteriin pohjautuva, mm. viljelyyn liittyvä perimätieto meni sekaisin. Kansa tunsi kalenterista pyhimysten juhlapäivät, vaikka ei päivien numeroita tiedettykään. Esimerkiksi vaikkapa varoitus, että ennen Kustaanpäivää ei pidä kylvää, heitti siis 11 päivällä. Tiedä, kuinka monta katoa Suomessa on koettu tämän ”kylvökalenterin” muutoksen johdosta.
Suomessa säilyi tämä uusi ajanlasku käytössä myös Venäjän vallan aikana 1809–1917, vaikka Venäjällä oli samaan aikaan käytössä ”vanha aika”. Tästä johtuen lokakuun vallankumouskin myöhästyi marraskuun puolelle.
Suomessa on siirrelty kellonaikoja ennenkin. 1800-luvulla ei kelloja ollut kuin harvoilla kaupunkilaisilla. Maaseudulla tärkein ajan ilmaisin oli aurinko, minkä noustessa herättiin ja laskiessa painuttiin pehkuihin. Tärkeimmät kellot olivat kirkonkellot, mitkä kutsuivat seurakuntaa jumalanpalvelukseen, sekä maatalojen vellikellot, mitkä kutsuivat talonväkeä suurukselle.
Tilanne kellonaikojen suhteen oli eri paikkakunnilla villi. Kukin paikkakunta sovelsi omia käytäntöjään, joten kellonaika eri paikkakuntien välillä saattoi vaihdella.
Tarpeen kellonaikojen yhtenäistämiselle toi oikeastaan vasta rautatie 1860-luvulta alkaen. Piti tietää, milloin juna lähti ja milloin saapui. Siksi asemapaikkakunnilla piti käyttää samaa aikaa. Yleisimmäksi ajaksi tuli ns. Helsingin aika, mihin paikkakunnat vähitellen siirtyivät, paikkakunta paikkakunnalta.
Vuonna 1921, sata vuotta sitten, toukokuun 1. päivänä Suomi siirtyi kansainväliseen aikavyöhykekäytäntöön ottaen käyttöön ns. Itä-Euroopan ajan, mikä edelleen on käytössä. Sen johdosta siirrettiin kelloja Helsingin ajasta noin 20 minuuttia eteenpäin. Aurinko on tässä aikavyöhykkeessä etelässä klo 12 aivan Suomen itärajalla. Uudessakaupungissa aurinko on etelässä vasta n. klo 12.35, ja kesäaikana tästä vasta tuntia myöhemmin.
Viikko alkoi vielä aika hiljattain sunnuntaista. Suomi seurasi eurooppalaista käytäntöä, minkä mukaan viikko pantiin alkamaan maanantaista. Tästä syystä esimerkiksi keskiviikko ei ole enää keskellä viikkoa. No, onhan se keskellä työviikkoa.
Hannu Berger