Alkuviikolla Heinmaa oli Uudessakaupungissa puhumassa Vakka-Suomen Viro-seuran kutsumana osana rauhan juhlavuoden ohjelmaa. Keskiviikkona hän puhui Uudenkaupungin lukion opiskelijoille omista kokemuksistaan.
Nuorille Heinmaa haluaa kokemuksillaan viestittää sodan todellista laitaa ja sen kauheutta.
– Oikea sota ei ole mitään PlayStation-peliä. Koen tärkeänä, että sotakuvia näytetään televisiossa, jotta ymmärtäisimme, että sotia ei saisi käydä enää, Heinmaa pohtii.
Tv-työhön Heinmaa päätyi isänsä kautta. Isä oli Viron televisiossa töissä, mutta kuoli ennen kuin Heinmaa vapautui armeijasta. Aluksi häntä ei kiinnostanut tv-työt, mutta päätyi lopulta kuvaamaan kielitaitojensa avulla Liettuan ja Latvian alueille.
Yli 30 vuoden aikana Heinmaa on kiertänyt 128 maata eikä loppua ole näkyvillä. Edellisen ulkomaankeikkansa Heinmaa teki Bosniaan.
– Teimme Ylen Ulkolinja-ohjelmaan jaksoa, jossa pohditaan, onko Bosnia hajoamassa. Sen olisi tarkoitus tulla televisiossa joulukuussa, Heinmaa paljastaa.
Pitkän uransa aikana Heinmaa on nähnyt kovia ihmiskohtaloita, hurjia tilanteita ja ollut itsekin lähellä kuolemaa. Monista kokemuksista huolimatta Heinmaa pystyy yksilöimään kaikkein pahimman paikkansa.
– Tsetsenian ensimmäinen sota oli pahin kokemus. Siellä kaikki teki toisilleen mitä tahansa ja aina osapuolet yrittivät tehdä toisilleen pahempia juttuja, kuin toiset. Ihmisiä otettiin kiinni ja kidutettiin, Heinmaa muistelee.
Kokemuksen jälkeen Heinmaa oli helpottunut, että sai työnsä tehtyä ja pääsi Tsetseniasta pois. Eipä aikaakaan, kun puhelin soi ja häntä pyydettiin uudestaan sinne.
– Lähdin sitten uudestaan ja yhteensä kävin siellä 15 kertaa eri toimittajien kanssa.
Loppujen lopuksi Heinmaa kokee työtehtäviin lähdön siinä mielessä helpoksi, että hän tietää omat rajansa.
– Lopetan nämä työt, jos en uskalla lähteä johonkin paikkaan. Vielä ei ole tullut vastaan sellaista.
Kaiken kauheuden keskellä Heinmaalla on tehtävänä vain kuvata ja tallentaa tapahtumia ulkopuolisena henkilönä. Oikeanlaisten kuvien ottaminen vie huomiota pois tapahtumista.
– Keskityn vain kuvaustekniikkaan esimerkiksi, miten kuva leikkaantuu yhteen, onko valo kunnossa tai tarvitaanko laaja- tai lähikuva, Heinmaa kertoo.
On kuitenkin tilanteita, joita Heinmaa ei voi sivuuttaa mielestä kuvaushetkillä.
– Omien lasten kautta on ollut vaikea ymmärtää sodan keskellä olevien lasten kohtaloita.
Aikoinaan toimittajat käyttivät sota-alueilla press-tunnuksia, mutta niistä luovuttiin, kun nimenomaa toimittajia kohti tulitettiin.
Nykyään uhkatilanteet saattavat johtua paikallisten ennakkoluuloista.
– Erityisesti arabimaissa meiltä kysytään, olemmeko CNN:ltä vai BBC:ltä. Usein he pelkäävät sitä, että nämä isot mediat ovat näyttäneet tapahtumia paikallisten silmin ehkä liian yksipuolisesti.
– Yritämme vain olla puolueettomia ja kertoa, että olemme Suomesta, Heinmaa toteaa.
Kokemukset sotatilanteista ja omin silmin nähdyt kriisitilanteet jättävät henkisen jäljen. Luennolla Heinmaa muistelee kokemuksiaan hyvin yksityiskohtaisesti.
Hän kertookin, että jos kuuntelisi sivusta omaa tarinaa, niin ajattelisi sen olevan jännä elämä, jossa on päässyt matkustamaan maailman ympäri. Tosin matkustaminen ei aina ole glamouria.
– Se on työssäni kaikista väsyttävintä. Aikaerot, pitkät lennot, isot kantamukset ja lentoasemalla selvitykset kameroiden kuljettamisesta tekevät tästä ammatista välillä raskaan, Heinmaa valittaa.
Päivääkään hän ei kuitenkaan vaihtaisi pois.
– Tykkään työstäni! Enkä muuta työtä osaisikaan tehdä, Heinmaa naurahtaa.