Suostuisiko perheeni katsomaan vain toisiaan

0

Perheessäni on 14 jäsentä, jotka asuvat viidessä eri osoitteessa. Kaikkien saaminen yhtä aikaa koolle on hankala homma. Yritämme silti ainakin kerran vuodessa viettää yhdessä kokonaisen viikonlopun. Marraskuu on sille hyvä ajankohta, sillä silloin purjehduskausi on ohi eikä pikkujoulukausi ole vielä pahimmillaan.

Tänä vuonna ajattelin ehdottaa, että viettäisimme digivapaan viikonlopun, toisin sanoen jättäisimme puhelimet pois ainakin vuorokaudeksi ellei peräti kahdeksi.

Ehdotus hirvittää itseänikin. Tiedän heti yhden perheenjäsenen, joka ei näillä ehdoilla taida tulla ollenkaan ja muutaman muun, joita piilossa oleva puhelin polttelisi kovasti.

Perheen vanhimmalle ehto ei tuottaisi tuskaa, mutta jos hän tasapuolisuuden nimissä joutuisi pitämään television kiinni – tai no, se ei ole vaihtoehto.

Pahinta tässä ajatuksessa on tajuta se, miten riippuvainen minä itse olen puhelimestani. Vielä muutama vuosi sitten en mitenkään olisi voinut uskoa, että se on mahdollista.

Mietin tätä kolumnia samaan aikaan kun Facebook, Instagram ja WhatsApp olivat pimeinä maanantai-iltana. Käytän kaikkia kolmea ja ne ovat minulle tärkeitä sekä työn että yksityiselämän puolella. Erityisesti WhatsApp kilahtelee usein kun perheryhmämme kertoo kuulumisiaan ja lähettää kuvia.

Ilman tätä kanavaa jäisin paljosta paitsi, jopa niin, etten ehkä olisi muuttanut kaupungista maalle ellei minulla olisi ollut mahdollisuutta olla helposti ja reaaliaikaisesti näköyhteydessä Turussa asuviin lapsiini.

Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta puhelinriippuvuus ahdistaa. Kulutan ihan liian paljon aikaa loputtomaan uteliaisuuteeni vetoavilla mutta selkeästi turhilla ja tyhmistävillä sivustoilla. Teen sitä myös silloin kun istun tietokoneen edessä ja tarkoitukseni on tehdä töitä, kirjoittaa. En tee yhtään mitään sillä tiedolla, että some riehaantui meteorologin pinkistä tukasta tai että sinkkuäiti paljasti tapailumiehet instassaan, mutta helposti näihin silti kuluu tunteja viikossa.

Jos hukkaan yhden tunnin höpöhöpöön joka päivä, se on 365 tuntia vuodessa eli 15 vuorokautta, käytännössä kokonainen kuukausi.

Pahasti pelkään, että tunti on alakanttiin arvioitu.

Jos käyttäisin 365 tuntia vaikka venäjän kielen opiskeluun, olisin jo pitkällä ja siitä olisi oikeasti hyötyä. Se olisi tekemistä, josta saisi palkkioksi hyvän mielen ja onnistumisen tunteen. Nyt vain harmittaa.

Miten ihmeessä minulle, meille, kävi näin?

Pirkko Varjo

kirjoittaja on

vapaa toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here