Mamma hymyili harvoin. Hän oli hyvää tarkoittava, uuttera ihminen, jolla oli jotenkin alakuloinen ja motkottava luonne. Pappa teki aina jotakin väärin. ”Miksi sinä sen pullapitkon tuollalailla rumasti leikkasit!” ”Mitä sinä nyt niitä pyhäastioita sieltä kaivat!” Esimerkit ovat itse keksimiäni. Oikeasti minulla on vain hämärä muistikuva jostakin kahvipöydän kattamiseen liittyvästä yksipuolisesta kinastelusta.
Toisessa muistossa mamma hymyilee. He olivat pappan kanssa vierailulla lapsuudenkodissani, ja mamma tuli huoneeseeni. Hän asettui sängylle selinmakuulle, laittoi sormet toistensa lomaan vatsansa päälle ja sulki silmänsä. Tuolloin hänen kasvoilleen levisi hymy. En muista, sanoiko hän mitään, tai että oliko kohtauksessa jotakin humoristista, mutta siinä hän kuitenkin hymyili, ja minäkin muistan olleeni iloinen tapauksen johdosta.
Epäilemättä mammaa painoivat monenlaiset taakat. Luulen hänen olleen sitä ihmistyyppiä, jonka mielestä ihmisen tulee pärjätä viimeiseen asti ilman toisten tukea, mutta joka huomaamattaan sysää silti osia painolastistaan lähellä olevien harteille. Pappa tiesi tämän, eikä siksi juuri korvaansa lotkauttanut, kun joutui torumisen kohteeksi jonkun pikkuseikan vuoksi.
Joskus kauan ennen kuin mamma sai hommia laivalta, isovanhempani työskentelivät lähistölle perustetulla grillillä. Käsitykseni on, että he tekivät kotonaan perunoista ranskalaisia jollakin veivattavalla vehkeellä, ja kantoivat nämä sitten kahvila-grilliin Salmelalle uppopaistettaviksi.
Mamma ehti nähdä kuinka tuo naantalilainen grilli pullistui valtavaksi pikaruokaketjuksi, mutta en tiedä, mitä hän asiasta ajatteli. Ehkä se oli yhtä merkityksetön asia kuin Presidentinkadun kolmion viereen 90-luvun alussa rakennettu Muumimaailman parkkipaikka, joka valmistuttuaan paljastui littanaksi ulkotilaksi, jossa säilytettiin autoja.
Oman hetkensä parrasvaloissa mamma sai, kun hänet valittiin kilpailijaksi Jorma Pulkkisen juontamaan suosittuun visailuohjelmaan Ruutuysiin. Mamma voitti visasta partakoneen, arki jatkui niin kuin ennenkin, ja menneisyys nieli sisuksiinsa tapahtuman, joka oli vielä hetki sitten tehnyt tulevaisuudesta jännittävän.
Mamman kuoleman jälkeen kävi ilmi, että hän oli pitänyt eräänlaista päiväkirjaa kirjoittamalla vuosien ajan kauppakuittien, kirjekuorien ja vastaavien jämäpapereiden taakse lyhyitä muistiinpanoja. 2.1.1993 päivätyssä lapussa on arjen tapahtumien kertaamisen lomassa yhtäkkiä irrallinen lause: ”Elämä kulkee pikkuhiljaa kohti kuolemaa”.
Todennäköisesti tuon lauseen raapustaminen oli mammalle vain yksi ohimenevä ja verrattain merkityksetön harmaa suhahdus, joka unohtui heti, kun piti ryhtyä keittämään perunoita tai imuroimaan lattioita. Mikäli hän tietäisi kuinka kovasti yksi hänen lapsenlapsistaan yrittää yhä keksiä lausetta, joka olisi yhtä koruton, dramaattinen ja tosi, hän varmasti tuhahtaisi ja kehottaisi tätä keskittymään tähdellisempiin asioihin ennen kuin on liian myöhäistä.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja