Marraskuun toisena sunnuntaina vietettävä isänpäivä on solahtanut niin luontevasti vuotuisten ”itsestäänselvien” juhlapäiviemme joukkoon, että päivän verrattain lyhyttä historiaa ei tule herkästi ajatelleeksikaan.
Kuten moni muukin Suomessa enemmän tai vähemmän vakiintunut juhlapäivä, on isänpäivä lähtöisin Yhdysvalloista. Tarina kertoo, että päivä sai alkunsa washingtonilaisessa kirkossa toukokuussa 1909.
Tuolloin rouva John Bruce Doddin ajatus harhaili äitienpäiväsaarnan aikana, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus päivästä, joka äitien sijaan olisikin omistettu isille.
Kyyneleet kihosivat Doddin rouvan silmiin, kun hän muisteli kirkon puupenkillä isäänsä, joka oli joutunut äidin kuoleman jälkeen kantamaan yksin vastuun seitsemän lapsen kasvattamisesta.
Ja niin kävi, että kun saarna päättyi, marssi rouva Dodd papin puheille ja kertoi ajatuksistaan. Pappi suhtautui asiaan myötämielisesti, ja niin teki kohta myös koko Spokanen seurakunta.
Jos rouva Doddin elämästä tehtäisiin elokuva, sijoitettaisiin tähän kohtaan se jakso, jossa päähenkilö ja hänen ajamansa asia joutuu kohtaamaan odottamattomia vastoinkäymisiä. Kävi nimittäin niin, että isänpäivänvietto ei levinnytkään kulovalkean tavoin ympäri Yhdysvaltoja, vaikka asiaa puffaattiin kiivaasti niin kirkoissa, sanomalehdissä kuin kauppojen näyteikkunoissakin.
Vasta viisitoista vuotta rouva Doddin kirkkovision jälkeen vuonna 1924 presidentti Coolidge julisti isänpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi, suositellen päivän viettoa kaikille Yhdysvaltain osavaltioille.
Isänpäivän leviäminen Eurooppaan kävi yhtälailla tahmaisesti. Poikkeuksen muodostivat kuitenkin ruotsalaiset, jotka alkoivat viettää päivää jo vuonna 1931.
Ruotsalaisia olivat myös ne liikemiehet, jotka ehdottivat vuonna 1949, että isänpäiväksi vakiinnutettaisiin kaikissa Pohjoismaissa marraskuun toinen sunnuntai. Taustalla oli pyrkimys tuoda valoa syksyn pimeyteen.
Liikemiesten visioissa tämä tapahtui lanseeraamalla uusi välkkyvien valojen kulutusjuhla ajankohtaan, josta vastaavat juhlat olivat aiemmin puuttuneet.
Suomessa ruotsalaisten liikemiesten ilosanomaa ei syystä tai toisesta noteerattu kunnolla vielä 1950- tai -60 -luvullakaan, vaan päivä lisättiin almanakkaan vasta vuonna 1970. Tällöinkin ilo oli ennenaikainen.
Päivä poistettiin kalentereista vuonna 1973, sillä sen lisäämiseen ei oltu kysytty Helsingin yliopiston hyväksyntää. Vasta vuonna 1987 yliopistossa todettiin, että päivän vietto oli vakiintunut Suomessa, ja se lisättiin uudelleen almanakkaan.
Tuosta lähtien isänpäivä on ollut myös vakiintunut liputuspäivä. Virallinen liputuspäivä isänpäivästä tehtiin kuitenkin vasta 2019.
Isänpäivä asettui osaksi suomalaista juhlaperinnettä aikana, jolloin isän osana oli vielä monin paikoin olla toisaalta ankara, etäinen ja vähän yrmy perheen pää, ja toisaalta hahmo, jonka kanssakäyminen lastensa kanssa rajoittui lähinnä leikkiin ja kivanpitoon, silloin kun töiltä ja uutisten katsomiselta aikaa jäi.
Isänpäivän alkuperäisenä ajatuksena lieneekin ollut isän ja lasten välisten suhteiden lähentäminen.
Tämän päivän perheissä vanhempien roolit ovat tasavertaisempia kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Samalla myös ne ajatukset, oletukset ja odotukset, joita tavallisesti liitetään niin isyyteen kuin miehuuteenkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa.
Mainoksissa ja automarkettien myyntipöydillä isänpäivälahjoiksi tyrkytetään kuitenkin yhä lähinnä kalsareita, grillausvälineitä, dekkareita, porakoneita ja elämänsä tyrineiden äijien elämäkertoja.
On varmaa, että mainituilla tuotteilla täytettyjen pakettien avaaminen oman perheen ympäröimänä tuottaa monille isille huomisaamuna korvaamattomia onnenhetkiä, ja hyvä niin.
Selvää on kuitenkin myös se, että hyväksyttäviä, toimivia ja tarpeellisia isänä ja miehenä olemisen tapoja on tänä päivänä enemmän kuin kauppojen hyllyjä katsellessa voisi uskoa.
Ossi Nyström
Lähteet:
Aalto, Satu, Suuri perinnekirja – Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt
Laatikainen, Satu: Suomen syksy – Päivästä päivään
Seljavaara, Anu ; Kärjä, Päivi: Juhlat alkakoot! – Vuotuisia tapoja ja perinteitä
