Lyyti-mummi oli Karjalan evakkoja, sodat ja nälät nähnyt Raudun tyttö. Jotain laulumaiden perua taisi olla tuo sanonta talvesta ja lapsistakin. Elämisen reunaehdot olivat rakkaassa isänmaassamme aiemmin vähän toisenlaiset.
Mummi asui viimeiset vuotensa Vantaan Myyrmäessä pienehkössä kerrostaloasunnossa. Monesti, kun mummin luokse meni kylään, tulvahti jo rappukäytävään vedessä ja runsaassa voissa keitetyn makaronin tuoksu: ”Mie keitin vähän makaryynejä”, kuten hän itse asian ilmaisi.
Reilu viikko sitten vietettiin pyhäinpäivää ja muisteltiin edesmenneitä läheisiä ympäri Suomen maan. Pyhäinpäivän jumalanpalvelukset ja hartaudet ovat meillä Uudenkaupungin seurakunnassa tilaisuuksia, jotka keräävät kirkkoihimme väkeä tavanomaista enemmän. Täällä on jo pitkän aikaa ollut pyhäinpäivinä tapana, että kunkin kappelin kirkossa luetaan vuoden aikana kyseisen kappelin alueella kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja sytytetään kynttilät heidän muistokseen.
Uudessa kirkossa luettiin tällä kertaa 137 nimeä, mikä on varovaisen arvioni mukaan todennäköisesti suurin vainajien määrä niiden viidentoista vuoden aikana, joina olen saanut palvella Uudenkaupungin seurakuntaa suntiona. Yksi vaikuttava tekijä tuossa suurehkossa luvussa taitaa olla se tosiasia, että suurten ikäluokkien rivit alkavat täälläkin pikkuhiljaa harventua.
Ajelin pyhäinpäivän hartauden jälkeen yötä vasten Kodisjoelle viemään kynttilöitä isäni ja vanhojen naapureitteni haudoille. Siellä valaistun kirkkomaan yllä, vanhan kotikyläni taivaalla, loistivat tähdet ja linnunrata. Paluumatkalla poikkesin vielä Uudenkaupungin hautausmaalle.
Oli sykähdyttävää nähdä myös tämän nykyisen kotikaupunkini hautausmaa täydessä juhlavalaistuksessa – valaistuna niillä lukemattomilla kynttilöillä, joita me elävienkirjoissa olevat olimme vieneet rakkaittemme ja ystäviemme haudoille.
Mitä nuo kynttilämeret kertovat meille? Ainakin ne kertovat sen, että ikävöimme ja muistamme jo elämän rajan toiselle puolelle siirtyneitä rakkaitamme. Ajattelisin, että jollain hiljaisella tavalla ne kertovat myös siitä sukupolvien yli ulottuvasta uskosta ja toivosta, jota itse kukin kannamme syvällä sydämissämme, vaikka emme aina olisikaan siitä niin tietoisia.
Että kerran vielä saamme kohdata nämä rakkaamme, jossain siellä, missä ei ole enää kärsimystä, ei kipua, eikä murhetta, missä ei sanota enää, että talvi tulloo ja tappaa lapset, vaan missä kukkii – kuten silloin tällöin vielä vanhojen suusta kuulee – ikuinen kesä.
Ville Virolainen
Uudenkaupungin
seurakunnan suntio