En tiedä, mitä tälle palstalle rohkenee enää kirjoittaa. Kun Arolan Jussi kirjoitti buumereista, lehti sai aikamoisen palauteryöpyn. Ainakin muutama rouva oli tulkinnut, että Uudenkaupungin Sanomat pilkkaa vanhempaa väkeä Täst vinkkelist -palstallaan. Eihän se ollut tarkoitus, Arolahan vain vitsaili. Jos päätelmä perustui esimerkiksi siihen kohtaan, jossa buumeri katseli puoli yhdeksän uutisia ja kaipasi Arvi Lindiä takaisin, niin saman tunteen tunnistaa moni 60–70-luvulla syntynytkin. Buumeriksi voi tuntea itsensä vaikka kolmekymppisenä, jos maailmanmeno vaikuttaa säksätykseltä.
Itselleen nauraminen on vaativa laji, vaikka jos sen taidon omaisi, elämä olisi kevyempää. Tätä taitoa yritin treenata viime viikonloppuna. Ajelin kohti Turkua, aurinko paistoi, radiosta soi leppoisa iskelmä, kun yhtäkkiä kirkas valo lankesi tuulilasin ylle. Valoa ei tuonut Lucia-neito, vaan kameratolppa. Sillä hetkellä ei yhtään naurattanut, kiroilin itsekseni, miten huolimaton kuski olinkaan. Mutta jo seuraavana päivänä repesin nauruun, kun sain kännykkääni viestin poliisilta. Viestissä oli sakko ja kuva naisesta suu apposen auki. Kuvan henkilö ei muistuttanut edes etäisesti Marilyn Monroeta. Naureskelin sitäkin, miten tehokkaita poliisiviranomaiset ovat, kun pääsee sakkoja antamaan. Kun kameratolppa välähti Kasitiellä lauantaina kello 11.10, niin jo sunnuntaina klo 14.55 kännykkään tuli ilmoitus sakosta.
Aina huumori ei vain riitä, vaan kuppi menee nurin välillä turhankin helposti. Pahoittelut esimerkiksi eräälle tekstarimiehelle. Mies antoi rehevällä kielenkäytöllä höystettynä palautetta, kun hänen tekstiviestiään oli siivottu. Puhelu päättyi siihen, että ääneni nousi falsettiin. Joskus näitä median pelisääntöjä on vaikea selittää ja kun riittävän monta kertaa yrittää saamatta toivottua reaktiota, epätoivo puskee pintaan ja muuttuu ärtymykseksi. Toistan vielä, että lehden toimitus vastaa siis kaikesta, mitä lehteen painetaan. Jos joku mielipidekirjoituksessa haukkuu omalla nimellään kaupungin virkamiehen nimeltä ammattitaidottomaksi sekopääksi ja virkamies siitä hermostuu, kunnianloukkaussyyte lankeaa sekä kirjoittajalle että lehden edustajalle, yleensä päätoimittajalle. Kun tekstari julkaistaan ilman nimeä, herjaavasta viestistä käräjille lähtee päätoimittaja, eikä tekstarimies. Tästä syystä lehdellä on oikeus päättää, mitkä tekstarit julkaistaan ja miten niitä muokataan.
Tähän soittaja sitten kommentoi, että me lehden toimituksessa emme ymmärrä mitään sananvapaudesta. Tässä se ongelman ydin onkin, kun osa ihmisistä tulkitsee sananvapautta niin, että toisia saa morkata julkisuudessa ihan miten lystää. Jos kotona, ravintolan baaritiskillä tai omalla fasepuukkitilillään haluaa nimitellä tummaa työkaveriaan n-alkuisella sanalla, niin siitä vaan omalla vastuulla. Mutta lehdessä tai televisiossa n-alkuista nimittelysanaa ei voi käyttää, sillä ilmaus tulkitaan heti miten syrjinnäksi tai kunnianloukkaukseksi, eikä siinä auta selitellä, että kansakouluaikana tämä oli vielä ihan ookoo.
Sananvapaus sallii sarkasmin, mutta ei syrjiviä ilmauksia eikä herjauksia.
Teija Uitto