Varsinkin, kun samalla sivulla oli sydäntä riipaiseva kirjoitus sotaorvoista.
Opiskelin Helsingin Kauppakorkeakoulussa 1970-luvulla. 70-lukuhan oli hiukan vasemmalle kallellaan. Joukossa oli useampia sosialismin ihanuuteen hurahtaneita opiskelijoita. Heilläkin oli luja usko itäisen naapurimaamme järjestelmään ja rauhaan. USA oli paha. Niin kuin varmaan olikin.
Arkikokemus viittaa siihen, että ’kynällä’ ei rauhaa puolusta kukaan.
Vanha klisee kuuluu, että sota on epäonnistuneen politiikan jatke. Siinä tilanteessa on paras ratkaisu, että meillä on ’kättä pitempää’. Jokainen tietää ’malli Cajanderin’. Kun ei varustauduttu sotaan, valtiolla oli antaa parhaimmillaan vain kokardi. Paljon maksettiin suomalaisten verellä. Katsokaa dokumentti Pelkosenniemen ratkaisutaistelusta.
Talvisodan uhrit: 27 000 suomalaista tapettiin. 44 000 haavoittui. 430 000 menetti kotinsa. Kalliiksi tuli. Jatkosodasta tuli vielä ankarammat uhrit.
Nykyajan sota on teknistä laatua. Siksipä teorisointi nykyisen kaluston käyttöiän pidentämisellä tuntuu naivilta. Pitää olla riittävästi voimaa takana, kun pelataan venäläistä rulettia. Voima on ainoa, mitä Venäjän johtaja arvostaa. Muu on heikkoutta. Miettikää vaikka Ukrainaa tai Valko-Venäjää. Kaasuputkea, joka pannaankin kiinni. Tai Pietarin jäteveden puhdistamoa, jonka ’länsi’ kustansi.
Mieluummin olisin USA:n etuvartiossa, koska on huonompiakin vaihtoehtoja. Joka tapauksessa olemme Ruotsin etuvartiossa. Kuten aina ennenkin.
Se, että olemme hyvin (ja vaikka kalliistikin) varustautuneita, ei estä yrittämästä hoitaa politiikkaamme järkevästi. Mutta kun vastapelurina on taho, joka murhauttaa omia kansalaisiaan, eikä välitä mistään säännöistä, on tehtävä haasteellinen.
Harri Sjöman
Reservin ltn