Sunnuntaina, siis kaksi päivää sitten, tuli kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hajosi lopullisesti. Se on tapahtuma, joka muutti maailmaa. Se muutti myös ”Suuren ja mahtavan” varjossa eläneen pienen Suomen aseman ja tulevaisuuden näkymät.
Virolainen toimittaja Rain Kooli nimitti kolumnissaan Turun Sanomissa (TS 22.12.2021) Neuvostoliiton hajoamista ”Vuosisadan suurimmaksi helpotukseksi”. Se on helppo ymmärtää virolaisesta vinkkelistä ja laajemmaltikin. Hänen mukaansa ”se oli valtava helpotus miljoonille neuvostojärjestelmän suorille tai epäsuorille uhreille”.
Varmaa on, että Neuvostoliiton hajoaminen on kirjattu pysyvästi maailman historian lehdille. Se on kirjattu erityisesti myös Suomen historian lehdille. Jotain tuon tapahtuman merkityksestä tulee kaiken kansan katsottavaksi varmasti eilen alkaneessa TV 1:n dokumenttisarjassa ”Kylmän sodan Suomi”. Näin voi päätellä jaksojen otsikoista ”Hämärän rajamaa”, ”Erityisiä suhteita”, ”Kauko-ohjattu maa”, ”Hyödyllinen idiootti” ja ”Suomettuminen on 70-luvun lopulla arkipäivää”.
Esille nostetaan erityisesti Neuvostoliiton kasvava vaikutusvalta Suomessa ja taistolaisliikkeen synty nuorison radikalisoitumisen seurauksena.
Hyvän ja samalla hyytävän kuvan taistolaisten toiminnasta antaa Lauri Hokkasen tuore teos ”Kenen joukoissa seisoin” (Docendo 2021). Siinä kommunistisen herätyksen saanut entinen partiopoika kertoo karusti, millaista ajattelu ja toiminta taistolaisten joukoissa oli. Keskeistä kaikelle oli täysin kritiikitön Neuvostoliiton ihailu. Neuvostojärjestelmän toivottiin toteutuvan myös Suomessa ja sen eteen tehtiin työtä.
Yhtenä esimerkkinä kirjassa kerrotaan taistolaislähtöisestä eduskunta-aloitteesta, jonka perimmäinen tarkoitus oli sensuroida suomalaista lehdistöä. Pontimena oli aloitteen tekijöiden mukaan laajat mittasuhteet saanut Neuvostoliiton vastainen propaganda, jonka ”ainoa tarkoitus voi olla vihamielisen mielialan levittäminen itäistä naapurimaatamme vastaan”. Hokkasen mukaan aloite sisälsi aikomuksen sensuroida suomalaisesta lehdistöstä kaikki Neuvostoliittoa koskeva kritiikki (s. 277).
Suomen historian osalta sisällissotaa käsiteltiin monipuolisesti ja perusteellisesti, kun tapahtumista tuli kuluneeksi sata vuotta. Myös Uudessakaupungissa ainakin monipuolisemmin ja perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Viime sotiemmekin aikaa on käsitelty kohtuullisesti myös paikallisesti.
Onko meidän uusikaupunkilaisissa vaiheissamme vielä hämäriä kohtia tai historiassamme jopa tyhjiä sivuja? Epäilemättä on. Yksi sellainen vaihe saattaa olla 1920- ja 1930-luku. Niistä ei ole kovin paljon kirjoitettu. Sisällissota vaikutti varmasti vielä 1920-luvulla ajatteluun ja toimintaan ja 1930-luvulla tulivat esille uudet aatteet.
Olisiko nyt uuden historiaprojektin vuoro?
Jo siksi, että tämän kirjoituksen otsikon tavoin ”Historian unohtavilla ei ole tulevaisuutta”. Tämä viisaus on yllättäen varsinaissuomalaisen valtiovarainministerin Annika Saarikon sanoma (HS 24.12.2021). Se liittyy tosin hänen puheeseensa valtion budjetista ja erityisesti siitä, että sen kehyksiä ei ole syytä rikkoa.
Viisas ajatus sopii kuitenkin myös laajempaan käyttöön. Siihen, että historiasta voidaan oppia. Tai sitten ei.
Matti Jussila
Päätoimittaja, emeritus