Oman kolpakkoni olen suomalaisten kahvijärveen tyhjentänyt kiitettävästi. Kahvikuppiin ei tule syljettyä. En muista tarkalleen, milloin kahvinjuontini alkoi, mutta tiedän sen tapahtuneen isän opastuksella jo paljon, paljon ennen kuin kuppi pysyi omassa kädessä. Ensiaskeleet tapahtuivat pullamössön eli kahviin kastetun leivän tai pullan avulla.
Hyvin muistissa oleva rajapyykki kahvihistoriaani tuli koulutaipaleen alkaessa. Sairastuin diabetekseen ja menin TYKS-komennuksen vuoksi kolme viikkoa myöhässä ensimmäiselle luokalle. Järkytys oli suuri, kun kaverini Mikko, yhtä innokas kahvijuoja jo silloin hänkin, kertoi, ettei koulussa tarjoilla lainkaan kahvia! Diabeteksen myötä jätin sokerin kahvista, ja saman teki sympatiasyistä myös Mikko.
Kahvitteluni on vuosien varrella hieman elänyt ja aaltoillut. Parhaimmillaan tuota taikajuomaa on kulunut melkoisesti. Heti aamulla pari-kolme kuppia, työpaikalle päästyä kuppi tai kaksi lisää, ehkä vielä toinen mokoma ennen puoltapäivää, lounaan päälle kupponen, myöhemmin iltapäivällä pari kuppia, töistä kotiin tullessa pannu kuumaksi ja sitten tietysti vielä ehtookahvit.
Iltakahvit eivät ole kelloa tuijottaneet. Joskus sellaiset on nautittu alkuillasta, joskus puoliltaöin, jos askareet ovat venyneet. Vielä kymmenen vuotta sitten oli kuitenkin selvä, että juoda ne pitää. Onko kahvinjuonnilla vaikutusta yöuniin, on turha kysyä minulta. En todellakaan osaa siihen vastata.
Viidennelle kymmenennelleni päästyäni kahvin päivittäinen määrä on ajoittain selvästikin pudonnut. Oli jopa kausi, jolloin en enää alkuillastakaan kahvia keitellyt, ja olen silloin tällöin vaihtanut aamupäivän tai illan kahvin jopa teehen. Pysyviä nämä ilmiöt eivät ole kuitenkaan olleet. Kokonaan ilman kahvia olen ollut ainoastaan pahemman vatsataudin ollessa päällä. Jos kyseessä on melkeinpä mikä vain tapaaminen, palaveri tai kokous, jää se ilman kahvia väkisinkin hieman laimeaksi.
Kahvini nautin maidolla. Mustanakin kahvi menee, siihen on ollut joskus pakko työpaikalla maidon puuttuessa opetella. Minun juomani on kuitenkin kahvi maidolla – ei maito kahvilla. Olen lanseerannut tuolle nykyisin melko pienelle kahviini kaatamalleni maitotilkalle termin ”henkinen maito”. Tärkeintä on pieni muutos värissä ja maussa.
En juurikaan juo erikoiskahveja, enkä jauha papujakaan itse. Edelliskesänä tosissani harkitsin kahvikoneen hankkimista. Kiire ja piheys kuitenkin latistivat isoimman innon ja toistaiseksi keittelen sumppini edelleen 20 vuotta vanhalla Moccamasterilla.
Kahvi on ainoita elintarvikkeita, jonka hinnasta olen kartoilla. Kauas ovat karanneet markka-aikojen tarjoukset, jolloin kympillä (siis kymmenellä markalla) sai kolme tai jopa neljä pakettia kahvia. Nyt kuulemma lämpötilan nousu uhkaa aiheuttaa kahville soveltuvan viljelymaan määrän jopa puolittuvan. Turha siis haikailla markka-tarjousten perään jatkossakaan.
Siitäkin huolimatta – kahvitellaan!
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen
Lohjalla