Nyt korona-aika on rajoittanut yhteisiä tilaisuuksia. Myös sotaorpojen ikä on jo rajoittava tekijä. Mutta tavoite ja yhteishenki ovat kuitenkin olleet hyvät.
Palaan jatkosodan aikaan. Olen monta kertaa ajatellut sitä, miten vaikeaa isälleni on ollut sotaan lähtö kesällä 1941. Hän oli edellisvuonna ostanut kotitilansa ja toimittanut sähkön Vahteruksen, Santtion ja Kytämäen kyliin sekä monenlaisia korjauksia oli menossa pellolla ja rakennuksissa. Uusi navetta oli ennen Talvisotaa otettu keskentekoisena käyttöön. Yksi muurari oli sitä korjaamassa. Useissa rakennuksissa oli vuotavia pärekattoja. Kaksi miestä oli niitä korjaamassa. Asuinrakennuksen ikkunoita korjasi yksi mies. Pellolla yksi mies oli viemäriä korjaamassa lapiolla, mutta työ jäi kesken, kun hän joutui myös lähtemään sotaan. Talossa oli lisäksi yksi naispalvelija ja yksi poika työssä. Nämä kaikki työt jäivät nyt äidille.
Sotaan lähtevät miehet olivat kokoontuneet Kalannin meijerille, josta he yöllä marssivat Kalannin rautatieasemalle. Isäni oli lainannut polkupyörän Kalannin asemalta ja kävi yöllä vielä kotona, hän kävi katsomassa myös meitä poikia luhtirakennuksessa, mutta ei herättänyt meitä. Olin kuitenkin hereillä. Näin isäni viimeisen kerran. Läksin pyörällä isän perään Kalannin asemalle, mutta en enää suuressa väkijoukossa nähnyt isääni. Muutaman päivän kuluttua isäni soitti jostain, äiti oli kauppamatkalla, mamma vastasi ja pyysi minua puhelimeen. Kuulin isäni äänen ”haloo” ja sitten puhelu katkesi.
Isän viimeisessä kirjeessä 17.7.1941 hän kehotti äitiä tekemään talon asioissa oman harkintansa mukaan. Isä kertoi että he ovat marssineet joka päivä 30–40 kilometriä ja yhteydet ovat huonot. Erikoista tässä kirjeessä oli se, että hän lähetti terveisiä kaikille lapsille nimeltä mainiten: Kaunolle, Irmelille, Koitolle, Virpille ja Jounille.
Hän kaatui seuraavana päivänä Kollaan taistelussa, jossa kaatui samana päivänä 80 miestä ja haavoittui 267, ja alue jäi vielä vihollisen haltuun. Tiedon isäni kaatumisesta minä sain ensimmäisenä naapuripienviljelijältä, jonka pojat olivat sodassa. Pelästyin kovasti ja ymmärsin heti, että minun oli nyt vastattava talon asioista. En pystynyt edes itkemään. En uskaltanut kertoa asiaa kotona.
Kun äiti parin päivän jälkeen sai kuulla asiasta kaupan matkalla, niin sen jälkeen tilanne kotona oli järkyttävä, äiti itki ja huusi. Kaikki lapset pelästyivät kovasti ja pelkäsivät kuinka äidin käy. Meillä oli silloin tarkastuskarjakko käymässä ja hän valvoi äidin kanssa ensimmäisen yön.
Heinänkorjuu oli menossa ja naapurikylästä sotainvalidi järjesti heinänkorjuutalkoot. Olin mukana yhdellä hevosella ajamassa. Äitini toi kahvia talkooväelle, mutta hän oli paljosta itkemisestä niin tokkurassa, että kompastui ja kaatui suulin edessä ja kahvi jäi saamatta.
Talon töissä oli täysi kaaos. Monenlaiset työt odottivat. Lähikylien maidonkuljetuksessa ollut kuorma-auto otettiin puolustusvoimille ja maitoajo meijeriin aloitettiin hevosilla. Olin tässä maitoajossa mukana alusta lähtien, silloin aluksi meillä työssä olleen 17-vuotiaan pojan kanssa. Minä olin silloin 12-vuotias. Tämä ajo alkoi kesällä 1941 ja kesti alkuvuoteen 1947, eli vajaa kuusi vuotta, kun auto taas alkoi ajaa maitoa.
Minun täytyi jäädä pois kansakoulusta talon töiden takia. Omista työkiireistä huolimatta olin vapaaehtoisena armeijan leivän kuljetuksessa Kalannin meijerin leipomosta Kalannin rautatieasemalle. Tämä oli jatkosodan alussa. Meitä koulupoikia oli kaksi tai kolme. Myöhemmin tämä työ järjestyi puolustusvoimien omalla puukaasukuorma-autolla Uudestakaupungista käsin.
Meillä lapsilla ei ollut kellään mahdollisuutta oppikouluun ja minulta jäi kansakoulukin kesken. Kaikilla lapsilla oli kova työ, mutta me saimme viranomaisten määräämät elintarvikkeiden tuotantotavoitteet jotenkin täytetyiksi. Silloin työt tehtiin hevosten avulla. Olen kyntänyt hevosilla seitsemänä syksynä. Kyntöala oli noin 13 hehtaaria ja työ kesti aina yli kuukauden.
Mitään henkistä huoltoa ei silloin ollut. Olin vastuussa sisaruksistani. Jotenkin kuitenkin selvittiin.
Jokaisella sotaorvolla on oma tarinansa ja niistä olisi paljon itsekullakin kerrottavana.
Kauno Pietilä
Kirjoittaja esitti puheenvuoronsa Vakka-Suomen Sotaorpoyhdistyksen 20-vuotisjuhlassa Uudessakaupungissa 12.9.