Tuomas toi koteihin joulun ja juotavaa

0
Tuomaksella on monenlaisia tuomisia.

Joulurauhan katsottiin vanhoina aikoina alkavan Tuomaan päivästä, jolloin tärkeimpien jouluvalmistelujen tuli olla tehtynä. Tästa kertovat useat vanhat runot ja sananparret, joista ytimekkäin kuuluu: Tuomaasta saa ruveta juomaan .

Rentoutuminen koski lähinnä talon miesväkeä. Tuomas oli juomas, mutta naisilla oli edessään vielä ainakin leipomista ja jouluaaton suursiivous.

Juopotteluun viittaa myös lounaissuomalainen runopukuinen sanonta, jolla Tuomas tavattiin toivottaa tervetulleeksi taloon. Tule meille, Tuomas kulta, tuo joulu tullesansa, oluttynnyri olalansa, viinapikari pivosansa, juustokakku kailosansa. Kyl sä meijän portin tunnet: tervaristi, rautarengas, musta koira portin alla .

Portilla oleva tervaristi viittaa Tuomaan ristiin, jota käytettiin eräänlaisena suojamerkkinä. Sitä pidettiin erityisen tarpeellisena, koska vuoden katsottiin vaihtuvan talvipäivänseisauksena, ja tällaisina taitekohtina monenlaisten merkillisten voimien uskottiin olevan liikkeellä.

Tuomaan päivän ja joulun välista aikaa kutsuttiin pesäpäiviksi. Nimi tulee siitä, että auringon ajateltiin olevan talvipäivänseisauksen aikaan kolme päivää pesässään. Auringon ajoittainen kurkistelu antoi aiheen erilaisille ennustuksille.

Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan joulu tiettyine kansanomaisine tapoineen muistuttaa kovasti satovuoden päättäjäisjuhlia, joita on eri puolilla Suomea kutsuttu ainakin kekriksi, köyriksi ja raiskollisiksi. Arvossa ja merkityksessä kohoavana juhlana joulu alkoi imeä itseensä vanhempien, hiipumassa olevien pakanallisten juhlien tapoja, joita tämä kristillistynyt juhlapäivä on ikään kuin säilönyt näihin päiviin asti.

Sana joulu tulee uskontotieteilijä Risto Pulkkisen mukaan ennen kristinuskoa vietetyn talvipäivänseisauksen juhlan muinaisgermaanisesta nimestä. Samaan aikaan juhlittiin myös skandinaavista Freyr-jumalaa, jonka nimikkoeläimet olivat sika ja hevonen. Ensimmäinen makaa edelleen joulupöydän kunniapaikalla, toinen taas näkyi pitkään vanhoissa tapaninpäivän hevosiin liittyvissä kansantavoissa.

Yön yli jatkuva syöminen ja tapa vierailla aattoiltana omaisten haudoilla saattavat juontaa juurensa kekriin. Kekriin tosin kuului, että ruokauhria ei tavalliseen tapaan viety suvun kalmistoon, vaan se katettiin talon ruokapöytään, jonka ääreen vainajien odotettiin yöllä saapuvan. Tapaa ruvettiin noudattamaan paikoitellen myös jouluna. Talonväki kävi joulusaunassa sillä välin kun vainajat söivät, ja vastaavasti sauna jätettiin siistinä ja tykötarpeet valmiina odottamaan jouluaterialta saapuvia vainajia.

Tapoihin kuului, että jouluna varattiin ruokaa myös talon tontulle. Kotitontun ajateltiin olevan ympäri vuoden mukana talon arjessa niin hyvässä kuin pahassakin. Talon uskottiin menestyvän niin kauan kuin tonttu pysyi tyytyväisenä. Toisaalta, jos taloon syntyi esimerkiksi kehitysvammainen lapsi, ruvettiin naapurustossa supattamaan, että lapsen äiti on ajautunut liian läheisiin suhteisiin kotitontun kanssa.

Nykyisessä joulutontun hahmossa kodinhaltijauskomukset yhdistyvät käsityksiin henkiolennoista, jotka ovat liikkeellä vuoden pimeimpänä aikana. Suurin osa traditiosta on kuitenkin modernia, tietoisesti kaupallisten intressien vuoksi rakennettua kerrostumaa. Nykyiseen jouluiseen rooliinsa kansantarinoiden tontut päätyivät vasta 1860-70-lukujen saksalaisissa ja ruotsalaisissa lastenkirjoissa, joista joulutontut rantautuivat pian postikorttien mukana myös Suomeen.

Tonttujen pomoksi päätyneen joulupukin juuret löytyvät kotimaisista köyri- ja nuuttipukeista, sekä kauempaa Euroopasta. Joulupukin esi-isät olivat sarvipäisiä hahmoja, jotka lahjojen jakamisen sijaan kulkivat taloissa vaatimassa kestitystä. Esimerkiksi saksalainen Knecht Ruprecht antoi lapsille karamellia, mutta toisaalta myös piiskasi heitä. Samanlainen rooli oli lasten suojelijana pidetyllä Pyhällä Nikolauksella, jolla oli tapana jättää lahjoja sukkiin, ja joka sai Amerikan mantereella nimen Santa Claus.

Lähteet:

Aalto, Satu:

 

Suuri perinnekirja

Harva, Uno:

 

Varsinais-Suomen historia III

Pulkkinen, Risto & Lindfors, Stina: Suomalaisen

 

kansanuskon sanakirja

Seljavaara, Anu & Kärjä, Päivi: Juhlat alkakoot!

Vilkuna, Kustaa:

 

Vuotuinen ajantieto

Ossi Nyström

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here