Kosken kirkon kivipintaa. Sen kylmä reunus lämmittää mieltä. Kävin siellä kesällä, kun Minna tanssi ja urkupillit soivat. Lupaan itselleni palata siihen muistoon useammin, jolloin ihmisten kasvoilla näki hämmästystä. Kun me kävimme siellä, yhdessä. Musiikkia. Historiaa. Nam.
Torin kuusi on jääräpäinen. Tai itsekäs. Se tietää paikkansa, arvonsa. Sillä on persoona. Kuin talvikauden pönäkkä pormestari. Pörröiset pipopäät nyökkäävät sen oksien alla tietäen, että ensi vuonna taas tavataan.
Rannemmalla rapisee jalkojen alla. Tarpominen on tikuttamista, koska jää. En suostu liukuesteisiin! Mieli leijuu Rokottamon pihalle, missä kuvittelen kaatuvani myrskyssä. Ja siitä sitten kuva someen, missä muuten suhtkohtsosdemterve keski-ikäinen mies makaa kinttu kipsissä. Koska vaan halusi olla terve.
Kotiin tultuani vastaan nettikyselyyn, missä kysytään mitä tiedät Laitilasta. Munamarkkinat. Pallukan laitan Uudenkaupungin kohtaan, että missä haluat asua, vaikka jo asut siellä, niin että laitan siihen kohtaan sitten. Pallukan laitan ja kaffet keitän.
Huomenna käyn Myllymäellä. Evääksi salainen paheeni – vakuumipakattu huoltsikan herkkusämpylä.
Eiköhän tämä tästä.
Mikko Rantanen
freelance ohjaaja-dramaturgi