Kenelle kuuluu kaupunkimaisema?

0

Sata vuotta sitten hiihtoputken paikalla oli kaupunkilaisten peltoja. Ja jäähallin tuntumassa yksi kaupungin yleisistä kaivoista. Kului muutama vuosikymmenen ja samoille tienoille alkoi nousta opinahjoja: ensin Viikaisten koulu vuonna 1957 ja myöhemmin Pohitulli.

Olen varma, että myös silloin joku suri maiseman muuttumista. Muisteli perunan istutusta ja rupattelua naapuruston kanssa kaivolla. Asuinympäristö ja varsinkaan lapsuuden maisemat eivät ole vain paikkoja vaan merkittävä osa meitä ja persoonaamme.

Maisema muuttuu jälleen. Ehkä tätä lukiessanne Viikaisten ja Pohitullin kouluja on jo alettu moukaroida alas. Se aiheuttaa hämmennystä, vaikka taustalla ei olisi kiistaa koulujen purkamisen järkevyydestä.

Muutos voi aiheuttaa vieraantumisen tunteita samalla tavalla kuin henkilökohtaisen elämän suuret taitekohdat. Erot ja kuolemat ovat kovia paikkoja. Uuteen lähteminen on vanhasta luopumista.

Uusikaupunki ei ole enää sama pikkukaupunki kuin vain joitakin vuosia sitten. Autotehdas on tehnyt katukuvasta kansainvälisen. Tehtaalle töihin ja tänne asumaan tulleet tietävät, millaista on asettua uudelle seudulle – ja moni kokonaan uuteen maahan ja kulttuuriin.

Samaan aikaan kun huolehditaan uusien asukkaiden kotoutumisesta pitäisi mielestäni huolehtia siitä, että myös täällä syntyneet ja elämänsä eläneet kaupunkilaiset voisivat edelleen tuntea kaupungin omakseen.

Sitä ei auta esimerkiksi Mältinkalliolla kesken jäänyt kerrostalorakentaminen. Sen alta jyrätyt metsät ja kalliot olivat monien sukupolvien leikkipaikkoja. Kulmaus on osa elinympäristöä, jonka ohi kävellään lenkillä. Nyt tienoo on ollut ihan liian kauan yhtä suurta sepelilouhosta.

Sepelilouhoksen taustalta löytyy unelma; toive väkiluvun kasvusta 20 300 asukkaaseen. Piti saada asuntoja ja pian. Työhön tartuttiin startup-maailmasta tutulla toimeliaisuudella. Pikkukaupungissa ei sellaiseen ehkä ole rahkeita. Bisnesmaailman riskit konkretisoituvat keskustan sepelikasoissa. Olisi enemmän kuin suotavaa, ettei niin kävisi myös muissa hankkeissa.

Kuka omistaa maiseman, pohti kolumnissaan maanviljelijä Juuso Joona (3.1.22 Yle.fi). Hänen mielestään olemme liiaksi turtuneet sille, että milloin vain tärkeä maisemamme voi hävitä: ”Maiseman muutos aiheuttaa myös surua. Ei sitä tarvitse yhtään peitellä eikä vähätellä vaan mieluiten jakaa muiden kanssa.”

Joona puhui kulttuurimaisemista ja metsistä. Minusta yli 400 vuotta vanhassa kaupungissa on erityisen tärkeää kysyä samaa: Kenelle kuuluu maisema?

Viikaisten koulun ja lukion irtaimisto huutokaupattiin ja moni sai itselleen muiston. Se on harvinaista herkkua, sillä yleisimmin vanhoja koulurakennuksia kai tuhotaan, koska ne ovat saastuneet homeesta. Silloin kaatopaikalle voi olla pakko viedä koko esineistö – viimeistä nuottivihkoa myöten.

Virpi Adamsson

vapaa toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here