Joulupukki toi pari kirjaa, joiden avulla on voinut tehdä pienen nostalgiaretken lapsuuteen ja nuoruuteen. Ensimmäisenä kahlasin läpi television Jyrki-ohjelmasta kirjoitetun kirjan ja toisena Nirvana- ja Foo Fighters -yhtyeistä tunnetun Dave Grohlin Tositarinoita-teoksen.
Jyrkin aloittaessa syyskuussa 1995 olin noin 12-vuotias ja ohjelma oli kuin tehty minulle. Se esitteli joka arkipäivä uutta musiikkia, jota olin siihen asti kuullut vain Radio Mafiasta tai Ylen Lista Top 40 -ohjelmasta.
Ala-asteen luokkaretki osui 6. luokan keväällä Helsinkiin ja pääsimme myös Jyrkin yleisöön. Vierailusta ei ole enää hirveästi muistoja, mutta sattumalta Karkkiautomaatin soittama Niin oot kaveria löytyy Youtubesta. Minua ei videolla näy, mutta muutamat luokkatoverini vilahtavat taustalla sormet korvissaan. Bändi soitti nimittäin todella lujaa, eikä siitä saanut paikan päällä mitään selvää.
1990-luvun puoliväli oli musiikillisesti sekavaa aikaa, kun samaan aikaan Nirvanan ja muiden Seattle-bändien nostattama grunge hiipui ja punk nousi taas uuteen suosioon. Samalla kuitenkin eurodance-huuma toi jonninjoutavia renkutuksia listoille, joilla ne tuntuvat edelleen säilyvän.
Pakko tosin on myöntää, että omasta levyhyllystänikin löytyi muun muassa Scatmanin ja 2 Unlimitedin levyt. Ylpeänä olen kuitenkin voinut aina kertoa, että ensimmäinen omilla rahoillani ostamani levy on Offspringin Smash. Jätän yleensä kertomatta, että isoveljeni kanssa yhteisesti hankittuna oli jo jotain techno and dance -kamaa.
Musiikillinen herääminen alkoi juuri Offspringistä, jonka jälkeen kaverilta kopioitiin c-kasetille Green Daytä ja Millencolinia. Myöhemmin levyhyllyyn ilmestyi Ramonesia, Apulantaa, Tehosekoitinta, Lehtivihreitä ja Klamydiaa. Pian myös YUP:tä ja CMX:ää.
Kaikki näistä bändeistä eivät ole säilyneet tehokkaassa kuuntelussa näihin päiviin saakka, mutta niiden kautta on löytynyt satoja uusia ja parempia yhtyeitä. Rancid lauloi vuonna 1994 kappaleessa Radio ”When I got the music, I got a place to go”. Kun löysin musiikin, sain paikan, johon mennä.
Dave Grohl kertoo kirjassaan, miten löysin punkin ”serkkunsa” kautta 80-luvulla. Hän pääsi 13-vuotiaana Naked Raygunin keikalle ja se oli sen jälkeen menoa.
Minä pääsin 13-vuotiaana Apulannan keikalle, mutta minusta ei tullut yhden maailman kuuluisimman yhtyeen rumpalia ja kenties koko 2000-luvun merkittävimmän rock-yhtyeen laulaja-kitaristia. Minusta tuli kuitenkin suuri musiikin ystävä ja satunnainen karaokelaulaja, joka ei koronan vuoksi ole viimeisen parin vuoden aikana päässyt laulamaan eikä juuri näkemään, kun muut laulavat.
Grohl kertoo, miten muistaa elämänsä tapahtumat musiikin kautta. Mikä levy soi ja mitä levyjä ilmestyi, kun jotain elämässä tapahtui. Samalla tavalla yhdistän tiettyjä levyjä ja kappaleita tiettyihin hetkiin elämässä.
Jyrki oli 90-luvulla maaseudulla asuneelle nuorelle merkittävä ohjelma. Musiikkivideoita ei esitetty kuin Levyraadissa tai Listassa, eikä niitä Suomessa edes tehty kovin paljon.
Jyrki ei ollut kannattava ohjelma, eikä kaikille tekijöilleen hyvä työympäristö. Se loppui vuonna 2001, jolloin olin täyttänyt jo 18 vuotta. Ohjelma ei enää silloin ollut yhtä tärkeä, vaikka hetkellisesti se suuren aukon tuottikin. Siinä vaiheessa aloin päästä omin neuvoinkin keikoille ja levykauppoihin.
Vuonna 2005 perustettiin Youtube ja hieman myöhemmin Spotify. Nykypäivän nuoret löytävät suosikkikappaleensa Tiktokista, eikä musiikin eteen tarvitse enää nähdä vaivaa.
Toisaalta en tiedä oliko se sen hienompaa, kun saattoi tuhlata 119 markkaa levyyn, jossa ei sen yhden hittikappaleen lisäksi ollutkaan muita kuuntelemisen arvoisia biisejä.
Risto-Matti Kärki
tuottaja