Hävityn sodan jälkeen Suomen oli solmittava Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus, joka kuitenkin onneksemme poikkesi merkittävästi siitä, millaiset sopimukset Itä-Euroopan maat olivat joutuneet allekirjoittamaan.
Sopimus oli pakko tehdä, sille ei ollut vaihtoehtoja. Stalin tyytyi siihen, eikä lähtenyt aktiivisesti tukemaan joidenkin suomalaisten kommunistien kumoushankkeita. Tilanne säilyi likimain samana myös Hruštševin aikana, vaikkakin tuohon ajankohtaan sisältyi ns. yöpakkaset vuosina 1958–59. Tilanne muuttui pahemmaksi vasta Brezhnevin aikana, suomettumisen saadessa huippunsa 70-luvun lopussa. Sodan päättymisestä oli kulunut yli 30 vuotta.
Suomettuminen meni läpi koko yhteiskuntamme tuoden mukanaan lieveilmiöitä, jotka olivat täysin vieraita länsieurooppalaisille demokratioille. Oli kiellettyjä kirjoja, kuten Solzhenitsynin ”Vankileirien saaristo” vuodelta 1974, joka julkaistiin Tukholmassa, koska kustannusyhtiö Tammi kieltäytyi sitä painamasta.
Paasikiven muistelmat aiheuttivat porua vielä 80-luvulla. Oli kiellettyjä elokuvia esimerkkinä ”Päivä Ivan Denisovitsin elämästä”. Lukiolaisten oppikirjoista piti poistaa NL:lle kiusallisia tosiasioita (HS 5.12.2021). Lehdistössä vallitsi rankka itsesensuuri, joka ulottui aina yleisönosastoihin asti. Esimerkkejä on loputon määrä. Haluava löytää ne helposti netistä hakusanoilla ”suomettuminen” tai ”Finnlandisierung”.
Suomessa olivat rähmällään kaikki poliitikkomme kokoomuksesta kommunisteihin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Niin sanotut ”yleiset syyt”, jota termiä Johannes Virolainen käytti ja sai Kekkosen vihat päällensä, pitivät kokoomuksen vuosikymmenet hallitusten ulkopuolella.
Kaikkialta etsittiin ja paljastettiin neuvostovastaisuutta. Se, johon leimakirves osui, tiesi poliittisen uran ja hyvien virkojen karanneen ulottumattomiin. Kekkonen, siis tasavaltamme presidentti, tuomitsi lehtien yleisönosastojen kirjoitukset ja ”neulanpistopolitiikan”. Siis sen, että Suomessa joskus varovasti kirjoitettiin jostain epäkohdista Neuvostoliitossa referoiden maan omien sanomalehtien kirjoituksia.
Länsimaisten lähteiden käyttöä tuskin kukaan uskalsi tuolloin edes ajatella. ”Näin naapurissa” -radio-ohjelman tavoin Neuvostoliitosta olisi saanut puhua vain ylistävään sävyyn. Hallitustemme keskeisten ministerien piti saada osallistumislupa Tehtaankadulta.
Kekkonen käytti hyväkseen ajan henkeä ja valitutti itsensä poikkeuslailla jatkokaudelle ilman mitään asiallista syytä, vain vanhan miehen oikusta. Jos yksikin suuri puolue olisi sanonut, että kannatamme vain vaaleilla valittua Kekkosta, niin tätä demokratian pohjakosketusta ei olisi tarvinnut kokea.
Rähmällään olon ajan politiikoilla olisi paljonkin hävettävää, jos he vain osaisivat hävetä. Vain harva on tekemisiään tähän mennessä katunut. Valta maistui ja maistuu niin makealta.
Oma historia on tunnettava, jotta aikanaan tehdyistä virheistä voidaan oppia. Maton alle lakaisu johtaa siihen, että on vaara joutua kokemaan ne kylmäävät ajat taas joskus uudelleen. Jari Tervon tekemä tv-sarja suomettumisesta tuli todelliseen tarpeeseen.
Vasta nyt, kun Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut 30 vuotta ja sodasta pitkälti yli 70 vuotta, uskaltavat presidenttimme ja pääministerimme sanoa julkisesti ääneen sen, mikä on kaikkien itsenäisten kansojen oikeus: Meillä on täysi valta itse päättää siitä, mihin joukkoon me haluamme kuulua tai olla kuulumatta.
Yrjö Romppainen