Oman lapsuuteni aikana kuvaaminen oli kai aika edullista, kun 70–80-luvulla kuvia on otettu paljon.
Muistan varmaan 6–7-vuotiaana, kun serkkujen kanssa tutustuttiin isovanhempieni albumeihin. Hyvä niin, isoäitini kertomukset kuvista ovat jääneet mieleen, kuvien henkilöt, tapahtumat, paikat jne.
Tutuiksi tulivat sukumme kuvat aina 1900-luvun alusta asti mm. isoisän sotakuvat Äänislinnasta. Ensimmäisen junan tulo Uuteenkaupunkiin, isovanhempien häät syksyllä 1939, ensimmäiset värikuvat 50-luvun lopulta jne. Paljon on myös kuvia ihan tavallisesta arjesta. Vanhimmat kuvat albumeissa ovat ns. kovia kuvia tai käyntikorttikuvia ihan vuosisadan alusta. On hauskaa tietää, miltä näyttivät vaikkapa isoisän isovanhemmat.
Isovanhemmillani oli paljon kuvia, tuo johtuu siitä, että Amerikan sukulaiset lähettivät meille Kalantiin 1930-luvun alkupuolella Kodak Eastman -paljekameran. Laadukas kamera hyvällä optiikalla. Itsekin olen tuolla kameralla muutaman filmin kuvannut. Filmiä siihen saa vieläkin. Filmille mahtuu kahdeksan 6x9cm:n ruutuja. Piti siis tarkkaan miettiä mitä ja milloin kuvataan.
50–60-luvuilla meillä kuvasi pääasiassa setäni Zeiss-ikon Nettar -kamerallaan, tuossa kamerassa oli Agfan salamalaite kertakäyttöisine salamalamppuineen.
Äitini puolelta taas tätini kuvasi rippilahjaksi saamallaan Bella 66 -kamerallaan. Mm. äitini ylioppilasjuhlat Laitilassa 60-luvulla, ja vieläpä värikuvina.
Onneksi sain aloittaa tämän harrastuksen jo filmiaikana. Kaikki perusasiat piti opetella järjestelmäkameralla. Minolta-järjestelmäkameralla, jonka ostin kesätienesteillä. Rahat riittivät kameraan, mutta äidiltä pyysin rahat objektiiviin. Myös kuvien tekeminen suurennuskoneella tuli tutuksi.
Nyt lähes kaikki näistä 1900-luvun kuvista on siirretty myös digitaaliseen muotoon. Tämä onkin tärkeää, koska kuvat eivät enää ole vain yhdessä paikassa, ja niitä on helppo jakaa. Lisäksi saattaa olla viimeiset mahdollisuudet pelastaa vanhat värikuvat.
Tänä päivänä kuvataan enemmän kuin koskaan, puhelimillakin saa huippulaatuisia kuvia. Harva kuva vaan päätyy esimerkiksi paperikuviksi. Olisi tärkeää, että kuvat säilyisivät, ja että kuvissa olisi tiedot kuvauskohteista, ja milloin ne on otettu. Liian moni kuva katoaa bittiavaruuteen.
Omille lapsillenikin olen usein sanonut, että ottakaa kuvia. Pitäisi kuvata juuri sitä tavallista elämää ja arkea. Nykyisin se on vieläpä helppoa, kun kaikilla on kamera lähes aina mukana.
Toivonkin siis, että noita kuvien katselusessioita tulee jatkossakin, ja paljon tärkeää tietoa siirtyy sukupolvelta toiselle.
Jani Tanner
seurakuntamestari
Kalannin
kappeliseurakuntaUudenkaupungin
seurakunta