Ei ollut lähtöpäiväni

0

Torstaina 20. tammikuuta ajokeli oli erittäin huono. Huomasin sen jo Uudenkaupungin kaduilla, ja päätin olla erityisen varovainen. Olin matkalla Laitilaan ajaen koko matkan kuuttakymppiä, vaikka takanani oli jonoa. Se hiukan kiusasi mieltäni, mutta siitä huolimatta jatkoin varovaista menoani. Kukaan ei myöskään lähtenyt ohittamaan minua.

Paitsi, että tie oli liukas, niin kaistojen välissä oli myös lumivalli.

Samana päivänä puhalsi raju pohjoistuuli, joka tuntui varsinkin aukeiden peltojen kohdalla pienessä Volkkarissani. En muista kuulleeni, että tuuli voisi heittää autoa ajoradalta pois. En olekaan autoilun tai tekniikan asiantuntija. Kuitenkin niin kävi, että yhtäkkiä olin vastaantulevien kaistalla, eikä ohjaus toiminut ollenkaan.

Onneksi kukaan ei sillä hetkellä tullut vastaan. Kello oli noin 16 ja ruuhkaa oli molempiin suuntiin. Auto palasi omalle kaistalleen, mutta päätyi lumipenkan kautta ojaan. Otin puhelimen saadakseni apua, mutta en tiennyt kenelle soittaa. Olin shokissa ja tärisin.

Kaksi naista pysähtyi ja he kertoivat, että myös heillä oli tuulen takia piteleminen autostaan tiellä. Seuraavaksi autoni luo tuli mieshenkilö, joka totesi, että hinauspalvelua ei kannata nyt ruuhka-aikaan pyytää, vaan varminta olisi jättää auto siihen. Pienestä harmista voisi kehittyä jopa iso tieliikenneonnettomuus. Hän lupasi kuskata minut kotiin.

Etsin paniikissa kolmiota autostani, mutta en löytänyt. Ystävällinen auttajani haki omansa ja lähti viemään sitä paikalleen varoitukseksi. Silloin paikalle tuli laitilalainen traktorikuski, joka oli valmis auttamaan myös. Hän totesi, että he yrittäisivät työntää auton ojasta tielle. Minä istuin rattiin ja yritin noudattaa annettuja ohjeita.

Huh, kuinka auttajat raatoivat painavan taakkansa edessä syvässä ojassa! Paljon uskoa ja yritystä, mutta liian raskas kuorma. Monen yrityksen jälkeen tuli kolmas ohikulkija avuksi. Jälleen ponnistelua hikihatussa voimat äärimmilleen venytettyinä. Kiitos, ystävät!

Lopulta paikalle kävelee kaksi ulkomaalaistaustaista avuliasta miestä. ”Yhdessä!” he sanovat, ja silloin auto nousee ojasta. Kuinka paljon voikaan löytyä hyvää tahtoa ventovierasta mummorähjää kohtaan, ihmettelen kyynelsilmin.

Tärisen jännityksestä ja shokista, joten pyydän kolmantena paikalle tullutta vielä kääntämään autoni menosuuntaan. Ensimmäisenä tullut tajuaa lähteä pysäyttämään Uudenkaupungin suunnasta tulevia enempien harmien estämiseksi. Liikenne on vilkasta, monta rekkaa porhaltaa ohitseni.

Viimein järkyttävä tilanne alkaa olla ohi. Kiittelen auttajiani ja annan parasta, mitä tiedän: Toivotan hyvän Jumalan siunausta sydämestäni rukoillen. Silloin ensimmäinen enkeli vastaa: ”Olen Jeesukseen uskova!” ”Amen!” sanon ja tiedän, kuka tänään auttoi ja varjeli!

Elise Heinonen

diakonia-avustaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here