Kerroin tämän, kun kävin ensimmäistä kertaa paikallisessa TE-toimistossa. Silloin ei ollut vielä koronaa, joten ojensin käteni virkailijalle, kun astuin huoneeseen. Hän tuijotti minua niin kuin olisin ollut aikeissa nuolla hänen naamaansa.
– No kätellään nyt sitten, hän töksäytti äänensävyllä, joka ei jättänyt epäselväksi sitä kuinka naurettavalta ajatus minun kättelemisestäni hänestä tuntui.
Kerroin tilanteestani virkailijalle sekä läsnäolleelle sosiaalitoimiston edustajalle. Selitin innoissani, että minulla oli vihdoin toteuttamiskelpoinen suunnitelma, jossa olin päässyt jo hyvään alkuun. Pari toimeksiantajaa vielä lisää, niin minua ei tarvitse enää täällä katsella.
– Joo… okei, virkailija totesi.
– No me mietittiin tässä sellaista, että sulle voisi olla hyvä tuo kuntouttava työtoiminta. Että jos ruvetaan katsomaan paikkaa?
Tunne oli vähän samanlainen kuin se, kun istuu yksin hiljaa baarissa, ja joku tuntematon tyyppi tulee yhtäkkiä lyömään. Teki mieli päästää itku ja parkaista, että mitä helvettiä tämä nyt on.
Sain kysytyksi, että mistä sairaudesta tai vammasta minua alettaisiin kuntouttaa.
– No ei se sitä välttämättä edellytä, virkailija totesi ja ikään kuin huitaisi kysymykseni pois vastaamatta siihen. Keräsin rohkeuteni ja kieltäydyin, jolloin tähän asti huoneen nurkassa hiljaa hymyillyt sosiaalitoimiston edustaja huokaisi mielenosoituksellisen kuuluvasti. Loppuajan hän keskittyi älypuhelimeensa.
– No mitäpä jos kysyisit sieltä lehdestä työkokeilupaikkaa? virkailija keksi yhtäkkiä, ja tuijotti minua vakavana. Minusta tuntui siltä kuin jokin vieras voima yrittäisi kaapata elämääni hallintaansa.
– No miksi ei!? hän tivasi, eikä suustani tullut ulos edes ilmaa. Tuskin hän olisi minun perusteluistani paljoa perustanutkaan. Ei se ollut oleellista, että olisi ollut kannaltani täysin mieletöntä ryhtyä tekemään ilmaiseksi samoja hommia, joista minulle kuukausittain maksettiin. Tärkeintä oli se, että nimeni saataisiin siirrettyä edes hetkeksi viivan tältä puolelta viivan tuolle puolelle.
Lupasin hätäpäissäni, että haen palkkatukipaikkaa museosta, jonka yhteystiedot virkailija oli jostain kaivanut. Hän sai ehkä lupauksestani jonkinlaisen laimean tyydytyksen, mutta minua asia ahdisti pitkään, sillä pesti olisi pakottanut minut puoleksi vuodeksi pois kuvioista, joissa minulla olisi ollut realistiset mahdollisuudet edes yrittää luoda itselleni jonkinlaista työuraa. Museossa minut olisi joka tapauksessa korvattu määräajan päätyttyä uudella työllistetyllä.
Päätin olla hakematta paikkaa, ja lopulta minut jätettiin rauhaan, kun TE-palvelut saivat koronan myötä tuhatmäärin minua tärkeämpiä asiakkaita.
Toukokuussa astuu voimaan Pohjoismainen työvoimapalvelumalli. Lupausten mukaan tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että asiakas saa työnhakuunsa yksilöllistä tukea entistä aikaisemmassa vaiheessa ja tiiviimmin.
Toivoa sopii, että tätä tukea ovat antamassa sellaiset ihmiset, joiden vilpittömänä pyrkimyksenä todella on tukea ja auttaa, eikä sellaiset ihmiset, joiden kanssa asioiminen on työttömälle kuukausittain toistuva traumaattinen häpeärangaistus, jonka tarkoituksena on pelotella työtön pois tilastoista jonkun älyvapaan palvelun piiriin.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja