Tulevaisuuksien kiikarointia

0

Jos nyt elettäisiin normaalia elämää (muistaako joku sellaista vielä?), lukioissa ympäri Suomen nakuteltaisiin parhaillaan penkkarilakanoita kuorma-autojen kylkiin ja esitettäisiin opettajista väännettyjä karikatyyrejä jumppasalin lavalla. Riehakasta penkinpainajaispäivää seuraisi huomenna korkojen kopse ja tyllien kahina lukion vanhimpien tanssiessa.

Tänäkin vuonna nämä nuorille tärkeät päivät on kuitenkin siirretty myöhempään ajankohtaan, kuten oikeastaan kaikki muukin viimeisen kahden vuoden ajan.

Tuntuu miltei käsittämättömältä, kuinka nopeasti vuodet ovat suljetussa maailmassa vierineet. Kun ensimmäinen piikikäs virus Suomessa havaittiin, meidän perheessä esikoinen oli lukion ekaluokkalaisena vasta pääsemässä kiinni toisen asteen opiskelun maailmaan. Muutaman viikon kuluttua sama nuori aloittaa urakkansa ylioppilaskirjoituksissa – täysi-ikäistyneenä ja kasvaneena, mutta edelleen raakileena ja monta perinteistä lukiokokemusta vailla.

Tasaisena rullaavan arjen tilalle on astunut jatkuva epävarmuus, vastakkainasettelu ja huoli. Siinä, missä hidastunut meno saattaa sopia oikein mainiosti tällaisen kyllästyneen keski-ikäistyvän pirtaan, nuorten elämässä kaksi yliviivattua vuotta tuntuu raadollisemmin. Kun huolettoman ja hauskan itsensä etsimisen vuosien tilalle vaihdetaan peruutukset, siirrot, epävarmuus ja etäopinnot, alkaa usko tulevaisuuteen helposti ottaa osumaa.

Tämä aika on jättänyt jälkensä varmasti suurimpaan osaan ihmisistä. Vaikka suomalaisille on kovin tyypillistä ynnätä, kenelle mikäkin kokemus on ollut rankin, itse pidän pahoinvoinnin vertailua paitsi turhana, myös typeränä. Kokemus on jokaiselle yksilöllinen, eikä tämä kivaa ole ollut kenellekään. Yhden linjauksen uskallan kolmen teini-ikäisen vanhempana kuitenkin viimeisen kahden vuoden perusteella tehdä: nuoruutta ei voi elää etänä. Toivottavasti koskaan ei enää tarvitsekaan.

Näin vanhemman näkökulmasta tilanne on hämmentävä. Kun kahden vuoden ajan on odotettu maailmantilanteen normalisoitumista, lähiopetukseen siirtymistä, liikuntasalien avaamista, turnausten ja teatteriesitysten uusia päivämääriä ja sitä, että ”ehkä loman jälkeen helpottaa”, on lasten kasvu tapahtunut vähän kuin huomaamatta kaiken ohella.

Vaikka maailma pysähtyi, aika jatkoi kulkuaan.

Juuri nyt meillä, kuten tuhansissa muissakin perheissä, yritetään kiikaroida tulevaisuuteen. Abiturientilla yhteishaku siintää maaliskuun lopulla, ysiluokkalaisen tulisi tehdä päätöksensä tulevasta kolmesta vuodesta vielä aiemmin. Tehtävä ei ole helppo. Kuva putken päässä ei tunnu kirkastuvan, vaikka tarkennusta kuinka pyörittelisi.

Ratkaisuja on kuitenkin tehtävä. Yhteishakulomakkeen tyhjät sarakkeet kaipaavat täytettä, vaikka tiedossa ei edes ole, koska uusia opiskelukavereita on mahdollista tavata, jos paikka johonkin opinahjoon avautuisi.

Vaikka vanhemman elämänkokemuksella onneksi jo tietää, kuinka monta käännöstä ja pyörrettyä päätöstä elämän ja uran varrelle on mahdollista mahduttaa, on tänä keväänä tehtävä ratkaisu nuoren elämässä suuri. Mietittävänä on paitsi kiinnostavan jatko-opiskelupaikan löytäminen myös itsenäistyminen, uudelle paikkakunnalle muutto, uusien sosiaalisten suhteiden luominen, oman kodin laitto ja arjen pyörittäminen. Ja tämä kaikki kahden hyvin poikkeuksellisen, yksinäisenkin, vuoden jälkeen.

Monin tavoin kahden vanhimman lapsen suurten päätösten edessä painiminen vaikuttaa ainakin meillä koko perheen dynamiikkaan. Kaikille on selvää, että elämä ottaa jollain tavalla uusia uomia pian. Yhdessäolo on viime kuukausina ollut aiempaa tiiviimpää ja lempeämpää. Tekee mieli olla lähekkäin, kun me kaikki vielä ollaan hetki yhdessä, ihan vaan tutusti ja turvallisesti oman jengin kesken.

Vanhemmalle hetki on ristiriitainen. Toisaalta jälkikasvuaan haluaa tuupata rohkeasti tavoittelemaan unelmiaan ja kokeilemaan siipiään, toisaalta sydänalassa jokin kumisee jo tyhjyyttään.

Näinkö äkkiä tämä meni?

Päivi Sappinen

media-alan yrittäjä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here