Miksikö ei? Jos pyrimme yhteiskunnassamme varmistamaan vammaisten tulon osaksi yhteiskuntaa veronmaksajiksi kykynsä ja voimavarojensa mukaan. Nuorelle vammaiselle on tärkeintä se, että hän saa mahdollisimman paljon tukea oman ”elämän polussa” heti jo varhaislapsuudessaan. Häntä pitää kannustaa, ja vaatia sekä tukea tarvittavin keinoin tulevaisuutta silmällä pitäen.
En jaksa uskoa, että 75-vuotiaalla elämän uransa tehneellä olisi lainkaan samanlaisia tarpeita kuin sillä 17-vuotiaalla vammaisella nuorella. Tämä 17-vuotias voi kokea oman itsetunnon vahvemmaksi nuorten discossa tai vaikkapa ammatinvalinnanohjauksessa. Jos hänet sijoitetaan vanhuusryhmän ”jouluaskarteluihin”, niin häntä saatetaan jopa (todennäköisesti) sääliä. Tätähän se oli aikoinaan suurin piirtein.
Sitten myös perustelut: 7-vuotiaan liikunta- tai aistivammaisen lapsen tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole lainkaan samat kuin 80-vuotiaan, jolle iän vuoksi liikuntakyvyn heikkeneminen tai iän tuoma näön heikkeneminen on aiheuttanut rajoitteita. Mietitäänkö heidän asioitaan samalla tavalla, eli miten koulunkäynti tulee sujumaan, muu opiskelu, ammattivalinnan kysymykset, nuorten harrastusmahdollisuudet jne. No ei, 80-vuotiaan kohdalla yhtä lailla, ja ei olisi järkeäkään.
Eli jos lähetään rakentamaan esim. yhteistä vanhus-vammaislautakuntaa tai muuta vastaavaa orgaania, niin liikutaan YK:n vammaisten henkilöiden yleissopimusta vastaan, jonka Suomen valtio on ratifioinut. On myös pommin varma, että vahvat eläkeläisjärjestöt tulevat jyräämään tulevien veromaksajien (lapset ja nuoret vammaiset), joissa on kasvamassa tarvittavin tukitoimin tulevia veronmaksajia yhteiskuntaamme yhteisorganisaatioissa.
Tämähän, että vammaiset lapset ja nuoret saadaan yhteiskuntaamme (esim. veronmaksajiksi) toimijoiksi, pitäisi olla yksi alueellisen vammaispolitiikan kulmakiviä, jota tukee yhteiskunnan suomat tukitoimet.
Toivon uusille hyvinvointialueen valtuutetuille menestystä, jaksamista ja inhimillistä viisautta. Katsokaa sitä koulunsa aloittava 7-vuotiasta lievän CP-vammaisen pojan tai tytön silmin, josta voi tulla koulutuksen kautta kahdenkymmenen vuoden päästä ehkä suuren yhtiön johtaja tai oman järjestönsä arvostettu toiminnanjohtaja. Miettikää sitä vanhusta, onko hänellä vastaavanlaisia haaveita, joita yhteiskunta voi tukea? Aivan erilaiset tukitarpeet, joita ei kukaan kiistä.
Pertti Pokki
Laitila (SDP)