Koko kaupunki on hiljaa ja ikään kuin antaa suosiolla talvisen myräkän runnella ylitseen. Herään liian myöhään. Menen nukkumaan säädyttömiin aikoihin. Mikään ei maistu, oksettaa ja olo muistuttaa jääkaappiin unohtunutta hitaasti, mutta varmasti pilaantuvaa salaattia. Ai tänään on taas tämmöinen päivä, huomaan toteavani heti ylös noustuani.
Pari päivää sitten saadut kukat kuihtuvat olohuoneen pöydällä kaivaten varsiinsa kipeästi uutta imupintaa ja veteensä lisää virkisteitä. Suihku tai lenkki voisi tehdä hyvää, mutta kaikki itsekuri ja tahdonvoima tuntuvat ottaneen lopputilin ilman minkäänlaista varoitusaikaa. Käperryn sohvalle ja vedän peiton korviin. Väsyttää, vaikkei päivä ole vielä edes kunnolla ottanut alkaakseen.
Mietin olenko vain laiska tai ehkä saamaton. Miksi saan jatkuvasti tapella kolkkoa oloa vastaan? Onkohan muidenkin arki tällaista? Jos on, niin miksi kukaan ei sano mitään? Itkettää. Toisaalta taas suututtaa niin, että tunteiden hallinta on muisto vain.
Ympärillä ihmiset suorittaa, pitäisikö minunkin? Tuntuu kuin kaikkeni olisin antanut, mutta silti se ei riitä. Asioista häviää merkitys. Ilo vierailee aina vain harvemmin sydämessäni, välinpitämättömyys on ottanut sen paikan.
Tältä näyttää väsymys tai ehkä paremmin muotoiltuna uupumus. Tältä se minusta tuntuu. Se hiipii arkeen höyhenenkevyin askelin, ottaa lopulta tilaa viikonlopuista, vapaa-ajasta ja kaikessa huomaamattomuudessaan pyyhkii muistot arjen omaperäisestä kauneudesta. Niistä asioista, joiden takia aamulla nousi ylös, vaikka kuinka ketutti.
Tekemisen ilo katoaa, inspiraatio loistaa poissaolollaan ja tummat sävyt valtaavat mielenmaiseman. Lopulta siihen kuitenkin havahtuu. Jos et sinä, niin joku muu. Jossain kohtaa sitä saattaa alkaa ajattelemaan, että ansaitsee parempaa kuin tämän kylmän ja kolean tyhjyyden. Jossain kohtaa saattaa vaikka havahtua siihen, ettei elämän ehkä kuulukaan olla näin lamaannuttavan vaikeaa.
Toivottavasti et odottanut ratkaisua tai maagista taikasanaa, jolla uupumus katoaisi kuin henkäys ilmaan. Usko tai älä, lupaan jakaa tämän viisauden heti kun saan siitä itse selvää. Tähän mennessä on kuitenkin helpottanut pieniin arjen voittoihin keskittyminen.
Söitkö lämpimän aterian? Mahtavaa! Kävitkö suihkussa? Aina vain parempi! Ai että kirjoititkin tänään jotain? Hyvä sinä! On ihan OK keskittyä välillä omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin. On ihan OK olla välillä vähän väsynyt. Niin kuin Saku Tuominenkin kirjansa kannessa toteaa: kaikki on hyvin – riippumatta siitä miten kaikki on.
Ehkä jonain iltana sitä huomaa, että onkin tullut pidemmälle kuin osasi kuvitellakaan. Jossain kohtaa valon säteet alkavat taas tavoittaa.
Jasmin Jussila
uusikaupunkilainen nuori