Ympärillä on rauha, kuuluu vain lintujen sirkutusta ja jään rahinaa saappaiden alla.
Lähdemme kävelemään Käätyjärveltä mummolaan, pikkumies, hänen isänsä ja minä. Kävelytiellä pikkumies pysähtyy valaisinpylvään viereen, sivelee rukkasellaan sen pintaa ja tokaisee: tällä valotolpallakin on maastopuku. Onko sillä maastopuku, koska Venäjä tulee tänne. Mummo, tuleeko Venäjä tänne, pieni poika kysyy siniset silmät kirkkaina.
Hämmennyn. En ollut tajunnut, että 8-vuotiaan mielessäkin on sodan pelko. Olin vain helpottunut, kun sain hetken tauon sotauutisista. Poikani katsoo pitkään minuun. Hänkin odottaa vastausta.
Vastaan sitten vain tönkösti: ei tule.
Kahdeksanvuotias kasvaa aivan erilaisessa maailmassa kuin 60-luvulla syntynyt mummo. Pojalla on koulukavereita, jotka puhuvat suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa. Tönkön vastaukseni perään lisään, että eivät venäläiset ihmiset silti pahoja ole.
Ei olekaan, poika vastaa varmasti. Hän on selvästi miettinyt asiaa.
Me 60-luvulla syntyneet olemme päässeet vähällä. Vietimme nuoruutta ilman sodan arpia. Pula-ajastakin oli jo päästy. Lapsuutta väritti Kekkosen jyhkeä ääni. Uutisissa puhuttiin YYA-sopimuksesta. Sitten tuli Gorbatshov ja perestroika. Häämatkakin suuntautui Leningradiin. Rajalla piti päästä vessaan. Ensivaikutelmani Neuvostoliitosta oli tullin vessa, jonka betonilattiassa oli vain reikä ja virtsan väkevä haju. Viipurin leipäkaupassa valkeni Neuvostoliiton tavarapula ja jos sitä ei osannut vielä tyhjistä leipähyllyistä päätellä, viimeistään sen tajusi hotellissa, jossa siivooja tuli utelemaan, onko myydä sukkahousuja tai farkkuja.
Sitten Neuvostoliitto hajosi. Minun sukupolveni ahmi televisiosta amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia ja lähes unohti Venäjän. Lukion kolmen vuoden venäjän opinnoista on muistissa enää muutamia sanoja ja mielikuva, miten lempeän pehmeää venäjän kieli voi ollakaan: Ja ljublju tebja – rakastan sinua, njanja – lastenhoitaja, babuška – isoäiti.
Vielä kun omat poikani vannoivat sotilasvalan, kuvittelin, että Suomen puolustusvoimia voisi supistaa. Eihän meillä mitään sodan pelkoa ole. Suomeen, tänne turvaan, oli muuttanut muualta pakolaisia sodasta. Oli vaikea ymmärtää, mitä he olivat kokeneet. Oma isoisäni oli vienyt sotakertomuksensa hautaan.
Ja nyt seison 8-vuotiaan pojanpoikani kanssa kävelypolulla ja katsomme valotolppaa. En ole ennen huomannutkaan, että sen harmaa pinta on kuviollinen, kuin maastopuku.
Kysyn sitten, mitä koulussa on puhuttu asiasta. Kahdeksanvuotias toistaa sanasta sanaan, mitä on kerrottu televisiossa: Suomessa ei ole nyt sotilaallista uhkaa. Mitä se tarkoittaa, kysyn pojalta.
Että tänne ei tule kukaan ampumaan, pieni poika vastaa.
Toivon, että hänen vastauksensa on oikea. Toivon sitä hänen, hänen isänsä ja toisen poikani vuoksi. Toivon sitä meidän kaikkien vuoksi.
Tänään kuulemme uudet uutiset. Ehkä joku saa käyttöönsä ne vaatteet ja pyyhkeet, joita olemme lahjoittaneet.
Kävelemme valotolpalta mummolaan. Perillä syömme pullaa ja höpöttelemme. Samaan aikaan joku mummo ja lapsi pakenevat sotaa. Ja pojan isä maataan puolustaa.
Minun tehtäväni tässä ja nyt on luoda rauhaa pienen pojan elämään.
Teija Uitto