Olen itse kokenut nämä painajaiset

0

Eli sen, kuinka kaltoin Venäjä aikanaan asevoimineen naapuriaan on kohdellut. Mieleen tulee sama kuva kuin äsken television ruudulla Ukrainasta näytettiin.

Tulessa olevia kerrostaloja sekä lasinsirpaleita, tiilen palasia ja muuta roinaa kadun täydeltä. Siinä sitten juostiin keskellä Helsinkiä Ateneumin vierestä pommisuojaan. Yläpuolellamme jyrisivät raskaat pommikoneet kylvämässä tuhoaan.

Näin kuinka pommit irtosivat koneiden alta näkyen rykelminä mustia pisteitä. Kiiruhdimme sivuun piiloon kalliosuojaan. Rytinä ja tärskyt kantautuivat suojaan asti.

Yksi kelmeä sähkölamppu paljaana johdon päässä valaisi vaivoin takaseinän vieressä seisovia ihmisiä ja vilkahteli pahaenteisesti uhaten sammua. Aikuisten joukossa näkyi äitinsä kanssa pieni tyttö, jota en tuntenut, mutta josta sittemmin oli tuleva minun vaimoni.

Olin itsekin pikkupoika, jota äiti komensi olemaan liikkumatta tokaisemalla ”stå stilla!”. Meidän nuorten kohtalo oli säilyä hengissä ja kohdata paljon myöhemmin lukion samalla luokalla Uudenkaupungin Yhteislyseossa.

Näimme suorastaan nälkää, mutta vähäiset elintarvikkeet saatiin haetuiksi maaseudulta lähinnä isäni sukulaisten maatiloilta. Se meidät ajoi liikkeelle. Mutta pakolaisiksi lähtemistä ei harkittu.

Tämän tästä vain kiiruhdimme Karjaan aseman takana sijaitsevaan kalliosuojaan. Rauhallisempana hetkenä kävimme siivoamassa roinaa äidin sukulaiselle kuuluvasta omakotitalosta, jonka pihalle oli osunut iso ammus. Sirpaleet olivat tehneet taloon rumaa jälkeä, mutta ihmeen kaupalla asukkaat olivat säilyneet ehjin nahoin kellarinsa sopukoissa.

Karjaalla siis asuimme, vaikka venäläiset olivat Hangossa. Sieltä vetäytyessään nämä ampuivat raskailla aseilla. Mutta kaikeksi onneksi erittäin järeä rautatietykki oli pudonnut kiskoilta ja käynyt kelvottomaksi enää laukaista. Sitten kun rauha viimein saatiin aikaan venäläiset omivat itselleen Porkkalan vuokralle.

Rantarata kulkee sen alueen läpi, joten liikenne järjestettiin suomalaisia nöyryyttävällä tavalla. Kaikki matkustajavaunujen ikkunat peitettiin luukuilla ja junailija matkustajineen teljettiin lukkojen taakse jokaisen matkan ajaksi. Vetämään vaihdettiin venäläisten veturi.

Olin pihalla leikkimässä kun ”Frizit ja Maxit” riensivät junalasteittain apuun. Aseman edessä suuri torvisoittokunta säväytti soittamalla mm. Alte Kameraden -kappaleen ja elämä tuntui viimein helpommalta.

Mutta vaikeudet sen kuin jatkuivat. Isäni siirtyi hoitamaan liikennettä Vaasaan menevällä rataosuudella ollen tyytyväinen siitä, että saimme itsekin viljellä maata. Ja kiertää yhteisissä talkoissa. Mutta virkamiehen arjen täyttivät sairaankuljetusjunien pikaisen kulun järjestelyt ja Pohjanmaan poikien luovutus omaisilleen viimeistä matkaa varten.

Ken tämän on joutunut aistimaan ei koskaan kykene unohtamaan.

Reino Alho

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here