Toimittajan ammatin hienoin puoli on ihmisten kohtaaminen. Toimittajana olen päässyt tapaamaan presidenttejä, ministereitä, kansanedustajia, julkkiksia, huutokauppameklareita, kirpputorimyyjiä, siivoojia, hoitajia, lääkäreitä, kirvesmiehiä, yrittäjiä, toimitusjohtajia, linja-autonkuljettajia – siis hyvin eri alan ammattilaisia.
Tietyt kohtaamiset jäävät erityisesti mieleen. Turussa tapasin ensimmäistä kertaa edesmenneen eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäisen. Eerikäinen kutsui kahvipöytään, työnsi eteeni säröisen kahvikupin ja nosti sitten pöydälle kilon mäjäyksen raakaa jauhelihaa. Pöytään hyppäsi lauma kissoja ahmimaan lounastaan. Tilanne oli jotenkin koominen. Siinä minä katselin, kuinka kissat söivät. Sitten ne loikkasivat pöydältä ja Anja kaatoi kahvia kuppiin. Tilanne kertoi paljon Anjasta. Eläimet olivat hänelle kaikki kaikessa. Eläinsuojeluvalvojalle ihmiset edustivat usein pahaa.
Politiikoista mieleen on jäänyt erityisesti Pertti Paasion ensitapaaminen. Minut oli lähetetty tekemään haastattelua silloisesta ulkoministeristä. Ministeri vastaanotti toimittajan kotitalonsa kynnyksellä Itäharjulla. Ujosti kävelin sisään, sain rykäistyä kysymykset ja Pertti vastaili niihin tyypilliseen tapaansa humoristisesti. Sitten kaivoin kameran esiin ja totesin, että eihän siinä ole filmiä. Paasio käveli piironginlaatikolle ja kaivoi sieltä filmirullan käyttööni. Lehtikuvassa Paasio istui kotisohvallaan hymyssä suin.
Yksikään julkkis ei ole tehnyt kuitenkaan niin suurta vaikutusta kuin viisikymppinen pariskunta. Mies ja nainen olivat molemmat eläneet vuosikausia asunnottomina. He olivat nukkuneet yönsä roskiksissa, pahvimajoissa metsissä ja käyneet kuolemanporteillakin. Yhtenä kylmänä yönä he olivat kohdanneet toisensa ja siitä lähtien nukkuneet kylki kylkeä vasten milloin missäkin. Toisesta sai lämpöä ja toivoa. Yhdessä he olivat päättäneet, että joskus heillä vielä on koti. Haastattelun hetkellä he olivat saaneet asunnon. Pariskunnasta hehkui onni. Kaikki tavallinen oli heille luksusta: ruoka jääkaapissa, suihku, vessa, sänky ja että ikkunalaudalla voi kasvattaa pelargonioita.
Joskus ihmisen kohtaamisessa päällimmäiseksi nousee suru, kuten tavatessani miehen, joka kävi läpi sukupuolenvaihdosta. Mies, tai siis tuleva nainen, oli pukeutunut naisen vaatteisiin, leuassa oli yhä parransänki. Hänellä oli kolme lasta ja vaimo, tai oli ollut. Kun mies oli vihdoin uskaltanut kertoa vaimolleen, että hän haluaa elää naisen elämää, suhde päättyi eroon. Kouluikäiset lapsetkaan eivät halunneet tavata isäänsä. Ehkä he kokivat, etteivät tunne enää tätä ihmistä. Työ palomiehenäkin oli jäänyt. Sosiaalinen paine oli saanut hänet lähtemään. Jälkikäteen olen miettinyt, mitä hänelle mahtaa nyt kuulua.
Media kertoo mielellään sankaritarinoita. Haastateltavat ovat yleensä niitä, jotka ovat selvinneet. Tarina rohkaisee ja antaa muille voimia. Oikeassa elämässä kaikki eivät selviä.
Tämä Ukrainan sota tuo eteemme uusia, murskaavia kohtaloita. Oma perusturvallisuutemmekin säröilee – ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota ovat niin järeitä asioita, että ne ovat monella mielessä taka-alalla jatkuvasti.
Tässä ajassa on suuri riski, että joku menettää toivonsa kokonaan. Kunpa sillä hetkellä kohdalle sattuisi merkittävä kohtaaminen: toinen ihminen olisi edes hetken se, joka välittää.