Tärkeä rummuttaja

0
Tutun käpytikan ulkonäkö on tarkemmin katsottuna hyvinkin korea, jopa eksoottinen.

Voimakkaasti aaltoilevalla lentoradalla yli lennähtävä lintu huudahtaa pari kertaa kovalla äänellä metallisen terävästi ”kjik” ja katoaa lähimetsikköön. Hetken kuluttua kuuluu tomeraa nakutusta. Puun runkoa vasten erottuu mustavalkoinen lintu, jolla on kirkkaan punainen yläperä. Käpytikka!

Lintu on Suomen yleisin tikkalaji, mutta tuttuuden ei kannata antaa hämätä. Käpytikan komean mustavalkoinen sulkapeite punaisine väriläiskineen vetää ulkonäöltään vertoja parhaimmillekin tropiikin koristeellisille laululinnuille. Lajia tavataan myös varsin etelässä.

Käpytikka viihtyy melkein koko Euraasian alueella ja sen elinympäristön eteläisimmät osat ovat Kanarian saarilla, Pohjois-Afrikassa sekä Kaakkois-Aasiassa asti. Suomessa se on esiintymisalueensa pohjoisimmalla laidalla.

Käpytikalle kelpaa monenlaiset elinympäristöt, mutta näin pohjoisessa se tarvitsee kahta asiaa: havupuiden käpyjä talviravinnoksi ja sopivan järeitä puita, joihin kaivertaa pesäkolonsa. Lajia tavataan miltei koko maasta ja se on tuttu näky myös kaupunkialueella.

Laji on paikkalintu, joka viihtyy reviirillään ympäri vuoden. Huonoina käpyvuosina linnut tekevät kuitenkin vaelluksia ravinnon perässä. Talvisin käpytikat turvautuvat myös pihojen talviruokintapaikkoihin, joissa niille maistuu etenkin tali ja rasvaiset auringonkukan siemenet.

Luonnossa käpytikat ruokailevat talven ajan usein samoissa, hyväksi havaitsemissaan ruokailupuissa. Ne kuljettavat kävyn nokassaan, kiilaavat sen sopivaan oksanrakoon ja hakkaavat siemenet parempiin suihin. Talven edetessä ruokailupuiden juurelle kertyy melkoinen määrä käpyjen jäänteitä.

Jos luonnossa liikkuessaan sattuu löytämään tikan ruokailupaikan, kannattaa sen läheisyydessä pitää silmät auki – voi olla, että käpytikka vilahtaa pian näkyviin.

Kevättalvella käpytikat rummuttavat ruokailun lisäksi myös soidinmenoissaan. Pariskunnan kumpikin osapuoli kovertaa soitimella koloja puiden, usein pehmeiden haapojen, runkoihin. Lopulta pariskunta laajentaa sopivaksi katsomansa kolon yhdessä tuumin pesäksi.

Kolon kovertaminen ei käy käden käänteessä, vaan valmista tulee nopeimmillaankin reilussa viikossa. Tästä huolimatta käpytikkapari kovertaa yleensä joka vuosi uuden pesän.

Pesän valmistuttua naaras munii toukokuussa yleisimmin neljästä seitsemään valkeaa munaa, jota pariskunta hautoo yhdessä vuorotellen. Myös poikasten hoito sujuu yhteistyössä. Kesäkuun loppupuoliskolla poikaset jättävät jo pesän, ja tikkapariskunnan lisääntymisurakka on ohi.

Puuhun koverrettu pesä on kuitenkin vasta käyttöikänsä alussa. Käpytikkojen käytetyt pesäkolot luonnossa ovat hyvin tärkeitä lukuisille lajeille. Pesää käyttää tulevina vuosina vuorollaan moni muu kolopesijä, ennen kuin puu lopulta lahoaa liikaa.

Käpytikka tekeekin oman elinympäristönsä muille lajeille suuren palveluksen pesämarkkinoilla, kunhan vain sopivia puita on tarjolla.

Lily Laine,

kuva Maija Karala

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here