Siitä on jo kauan

0

…kun isäni ykskaks ilmoitti, että hän on suostunut vastaanottamaan isännöitsijän tehtävät Uudessakaupungissa. Kesällä tulee kuluneeksi 66 vuotta siitä, kun tänne tulimme. En ole vielä tähän mennessä kertonut, millaista elämäni edellisessä paikassa eli Hämeenlinnan seudulla oli ollut. Kas kun kukaan ei ole ollut kiinnostunut kysymään.

Nyt haluan kertoa, että olen nähnyt, että ihmiset vain elävät eri seuduilla omassa kuplassaan. Valtaa pitävien mielipiteet ja ulkomailta leviävät vaikutteet löytävät tiensä kuplasta kuplaan aivan kuten pelkät juorutkin. Mutta muuten kuplat ovat pieniä elinpiirejä. Ja silloinen vanhempi Uusikaupunki osoittautui todella mukavaksi paikaksi elää elämäänsä.

Meidän köyhempien Parolan asukkaiden liikenneväline 50-luvun alussa oli paikallisjuna. Noin 10 minuuttia kestänyt pyrähdys keskustaan riitti siihen, että nämä asukkaat tunsivat toisensa. Ei kuitenkaan ihan kaikkia muita, sillä parempiosaiset nousivat kotiportiltaan paikallisbussiin ja tulivat päivällä takaisin kohta kouluajan päätyttyä.

Mutta VR kuljetti köyhemmät työhön tai kouluun ja takaisin hyvin halvalla kunhan vain jaksoimme odotella harvakseltaan kulkeneita junavuoroja. Ja lyseo oli järjestänyt näille pojilleen sitä varten omat oleskelutilatkin.

Korkealla lyseon julkisivulla komeili kultakirjaimin teksti ”labor improbus omnia vincit” eli ”hillitön työ kaiken voittaa”. Ja työtä siellä kyllä totisesti sai tehdä. Tuskinpa nekään pääsivät vähemmällä, jotka kävivät yhteiskoulua. Sitä käyneistä Parolan pojista muistan Vexi Salmen, joka oli joviaali hauska veikko. Mutta on hänen kynästään myöhemmin syntynyt myös herkkää lyriikkaa. ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja mielen vapaus ja mielen vapaus. On vapautta kuunnella metsän huminoita ja…”

Hämeenlinnan Lyseon saksan kielen opettajaa todella pelkäsin. Nutturapäinen pyylevähkö kepin kanssa kulkeva nainen rusikoi säännöllisesti oppituntien aikana jotakuta valitsemaansa pientä oppilasta, milloin taivutuskaavat eivät ottaneet sujuakseen.

Isäni suostutteli kirjailija Aune Krohnin antamaan minulle saksan kielen oppitunteja ja tämä onnistui avaamaan minulle näkymät saksan kielen, kirjallisuuden ja runouden kauneuteen. Ja samalla pääsin pelostani. ”Wer reitet so spät durch Nacht und Wind? Das ist der Vater mitt seinem Kind…” Runomitta saa jo tuntemaan, että siinä todella ratsastetaan. Ja Goethen balladi huipentuu dramaattisesti siihen, että kuumehoureissaan keijujen kuninkaasta (Erlkönig) isälleen puhellut lapsi menehtyi.

Uudenkaupungin kupla osoittautui toisenlaiseksi. Ihastuin oitis kaupungin murteeseen, niin puhuttuun kuin kirjoitettuun. ”Ei semmne ihminen kanss pali mittän tiär ku harvo Uuresskaupugiss käyn o”. Ranskan kielestä lainatulta tuo sanojan puheessa yhteen sitominen minusta ensi alkuun vaikutti. Tosin täällähän ovat kieletkin sekaisin sulassa sovussa.

Rehtori kysäisi kouluun pyrkiessäni, että ”onks sulla paperí fölis?” Siinä oli aksentti paperi sanan viimeisellä kirjaimella, josta tiesin, että papereita vaadittiin useampia. Loppuosa kysymyksestä oli sitten ruotsin kielestä peräisin olevan saman paikallista murretta. Vastasin, että javisst.

Reino Alho