Kiehtovat kiitäjät

0
Lähietäisyydeltä näyttävä lehmuskiitäjä sulautuu elinympäristössään taitavasti kasvillisuuden sekaan.

Valoisassa kesäillassa ohi suhahtaa suuri ja virtaviivainen perhonen. Kiitäjä! Nämä yöperhoset ovat saaneet nimensä nopeudestaan. Tutkimuksissa kiitäjien heimon perhoset ovat saavuttaneet noin kahdenkymmenen kilometrin tuntinopeuksia.

Nopeuden lisäksi kiitäjien lentotaito kiinnostaa tutkijoita muistakin syistä. Heimon päivä- ja hämäräaktiiviset lajit ruokailevat myös aikuisina. Suurikokoiset perhoset eivät kuitenkaan laskeudu kasveihin. Ne syövät paikallaan ilmassa leijuen. Pitkä imukärsä osuu erehtymättömän tarkasti kukkaan jopa tuulisella säällä. Kiitäjät saavuttavat myös nopeasti tasapainon, mikäli niiden lentorata horjuu tilapäisesti vaikkapa tuulenpuuskan takia.

Nykyteknologian avulla kiitäjien lentotaitoja pystytään analysoimaan suurnopeuskameroiden avulla, ja mallintamaan niiden siipien lentoratoja sekä toimintaa. Tutkimustuloksia voidaan soveltaa esimerkiksi miehittämättömien kauko-ohjattavien droonien kehitystyössä.

Suuri osa kiitäjälajeista on trooppisia. Useilla lajeilla on pitkä historia tiettyjen ravintokasvien kanssa. Yhteisevoluutioksi kutsutussa ilmiössä lajit kehittyvät hiljalleen toisiinsa vaikuttaen, lopulta jopa siinä määrin, että yksi laji ei välttämättä selviä ilman toista. Kiitäjien tapauksessa perhoset ovat riippuvaisia kasvien tarjoamasta medestä, ja kasvit taas kiitäjien ruokailun seurauksena suorittamasta pölytyksestä. Monet kiitäjälajit on nimetty pääasiallisten ravintokasviensa mukaan.

Tunnetuin kiitäjän ja kasvin yhteisevoluution esimerkki on Etelä-Afrikassa ja Madagaskarilla elävä kiitäjälaji ja sen ravintokasvina käyttämä madagaskarilainen orkidea, kiitäjäntähtikämmekkä. Orkidean kukassa on noin kolmenkymmenen senttimetrin mittainen kannus, jonka pohjalla kukan mesi sijaitsee.

Aikoinaan orkidealajin löytyessä ei tiedetty kasvin pölyttäjää. Englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin arveli, että pölyttäjän voisi olla sellainen hyönteinen, jonka pitkä imukärsä yltää kukan tarjoamaan mesipalkintoon asti. Darwinin aikalainen ja kollega Alfred Russel Wallace ehdotti sopivaksi pölyttäjäksi kiitäjien heimon yöperhosta.

Useat muut tutkijat suhtautuivat ajatukseen epäilevästi. Nelisenkymmentä vuotta kiitäjäntähtikämmekän löytymisen jälkeen löydettiin kuitenkin myös sen pölytyksestä huolehtiva kiitäjälaji. Tieteellistä varmistusta lajien välisestä kytköksestä saatiin kuitenkin odottaa noin sataviisikymmentä vuotta vuoteen 1992 asti. Tuolloin tutkijat saivat viimein tallennettua valo- ja videokuviin kiitäjän ruokailun kämmekän kukassa.

Suomessa esiintyy yksitoista kiitäjälajia, joiden lisäksi havaintoja on kuudesta satunnaisesti maahan vaeltavasta lajista. Monen lajin lentoaika on kesä-heinäkuussa. Tämän jälkeen luonnossa ihmetyttävät suurikokoiset kiitäjäntoukat. Nyt onkin oikea aika pitää retkellä silmät auki näiden upeiden perhosten varalta.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän