Kiehtovat, kummalliset ja kammottavat tarinat – Vakka-Suomi uusin silmin

0
Terhi Raumonen on kerännyt parin vuoden ajan Vakka-Suomeen sijoittuvia tarinoita, jotka kertovat piruista, merihirviöistä, aaveista, kätketyistä ja noidutuista aarteista tai esimerkiksi paikoista, joissa voi nähdä tulevaisuuteen.

Terhi Raumonen kuvaa tuntevansa Vakka-Suomen maisemat omikseen, vaikka hänen kotinsa onkin ollut pääkaupunkiseudulla jo reilun vuosikymmenen ajan. Seutukunnan pohjoiskolkka on hänen sielunmaisemansa ja hän tuntee alueen hyvin.

– Olen syntynyt Pyhärannassa, käynyt yläasteen Laitilassa ja kun olimme teini-iässä, muutimme Kodisjoelle, joka ei silloin ollut osa Raumaa, vaan itsenäinen kunta. Uudessakaupungissa puolestaan käyn edelleen usein, koska siskoni perheineen asuu siellä, hän selvittää.

Raumosen rakkaus Vakka-Suomeen näkyy myös siinä, miten hän on muutaman vuoden ajan kerännyt paikallisia kummallisia, kiehtovia ja kammottaviakin tarinoita. Keruutyön juuret ovat synkän turismin käsitteessä, johon Raumonen törmäsi pari vuotta sitten suorittaessaan digitaalisen markkinoinnin opintoihinsa liittynyttä lopputyötä.

– Lopputyö jäi kesken, mutta synkän turismin käsite jäi elämään. Aloin nimittäin kerätä synkkäsävyisiä tarinoita Vakka-Suomesta.

Raumosen aikeena on julkaista tarinoista kirja, mutta kuten suuressa innostuksessa usein käy, kiehtova aineisto laajeni laajenemistaan.

– Tarinoista on runsauden pulaa ja homma on niin sanotusti levinnyt käsiin, Raumonen naurahtaa ja myöntää kirjahankkeen aikataulun venyvän.

Oikeastaan niin olisi voinut ennustaa käyvänkin, sillä Raumonen on ollut nuoresta saakka kiinnostunut kotiseututarinoista, paikallishistoriasta ja kiehtovista kertomuksista.

– Olen lukenut suurella mielenkiinnolla esimerkiksi Vakka-Suomeen sijoittuvaa Akseli Kajantolan kirjaa Aikain takaa – taattojen tietoja ja tarinoita entisajan elämästä .

Raumoselle tuttuihin maisemiin sijoittuvat kiehtovat, kammottavat ja kummalliset tarinat vilisevät niin mörköjä – jotka tosin vakkasuomalaisella perinteessä ovat pöröjä –, kätkettyjä aarrehautoja, vihtahousuja, sarvipäitä, kruunupäisiä käärmehaltioita, aaveita kuin vaikkapa toteen käyviä näkyjäkin.

Usein pelottavat tarinat liittyvät tiettyihin paikkoihin, kuten vaikkapa Laitilan Kaukjärveen, joka on oikea synkkien tarinoiden keidas.

– Kaukjärveen liittyy useita tarinoita ja yleisesti ottaen Kaukjärvi rantoineen oli muinoin eläneiden tarinoiden mukaan kauhea kummittelupaikka. Vanhat tarinat tietävät kertoa, että Kaukjärvessä asuu kruunupäinen haltiakäärme, joka rankaisee järvellä meluavia ja mesoavia.

Raumonen kertoo, että järvet yleisesti usein olivat paikkoja, joissa asui monenmoisia vaarallisia haltioita tai otuksia.

– Esimerkiksi 1890-luvulla Otajärven Rantakylien miehet kertoivat nähneensä omin silmin, että järvessä asui valtava merikäärme.

Hepojärvessä puolestaan tiedettiin asuvat traakki, siis lohikäärmeen pienempi sukulainen.

Jos olivat Laitilassa järvet kaameiden asukkien koteja, oli Uudessakaupungissa puolestaan meri se paikka, jossa asusteli hirviöitä. Raumonen kertoo esimerkiksi Uudenkaupungin Sanomissa vuonna 1899 julkaistusta jutusta, jossa laivuri Jansson kertoo nähneensä hirvittävän näköisen leijonanpäisen merihirviön Tammion ja Kaitun saarien välissä.

– Eikä laivuri Jansson suinkaan ollut tuon hirvittävän olion ainoa silminnäkijä, vaan monet muutkin aikalaiset kertoivat sen nähneensä.

Uudenkaupungin Hiunjärven ympäristöä hallitsi tosi kauhea hahmo, joka tunnettiin Hiun piruna.

– Hiun piru on jäänyt myös elämään nimityksenä hahmolle, joka tarkoittaa yleisesti jotakin hirvittävää hahmoa.

Tiedettiin kuulemma myös, että Hiunjärvellä kuului aina juhannusyönä kaunista laulua.

– Kerrottiin, että laulaja on pirun vangiksi jäänyt neito tai mahdollisesti jopa prinsessa, Raumonen avaa vanhaa uskomusta.

Perimätieto kertoo, että Hiun piru näyttäytyi erityisesti rakastuneille pareille ja toisaalta metsärosvoille sekä huonolla kelillä liikkuneille.

– Eräs tarina kertoo, miten surkeassa säässä hevoskärryillä kulkenut herra tuli Hiunjärven tuntumaan, jossa Hiun piru, sarvipäinen vihtahousu, oli hypännyt tielle ja yrittänyt repiä herran kärryiltä siinä kuitenkaan sillä kertaa onnistumatta.

Pirun tiedettiin myös tekevän ansoja erityisesti neidoille.

– Tiellä kulkeneita nuoria naisia Hiun piru houkutteli luokseen pusikkoon ripustetuilla kauniilla kankailla. Kun he pysähtyivät niitä ihastelemaan, hyökkäsi vihtahousu esiin pahat mielessään.

Muinoin osattiin varoa myös kivisiä peninkulmatolppia eli kilometripylväitä – siis niitä, joihin on merkitty etäisyys johonkin kaupunkiin, tienristeykseen tai asutuskeskukseen. Edelleen kilometritolppia seisoo teiden varsilla, vaan harvapa niitä kammota ymmärtää.

– Tolpat ovat kuitenkin olleet perinteisesti kohtia, joiden kohdilla on nähty erilaisia kummituksia. Esimerkiksi Kasitiellä Katinhännän kohdalla on edelleen kivinen kilometritolppa ja siinä useat entisajan kulkijat ovat kertoneet nähneensä pörön (eli siis mörön), joka muistuttaa hahmoltaan kaksikuonoista koiraa, Raumonen kertoo.

Laitilan Katinhäntä on muutoinkin ollut kylä, jossa erilaiset pöröt ja oudot hahmot ovat mellastaneet.

Uudenkaupungin Sanomissa on vuonna 1905 ollut juttua Katinhännän pörötilanteesta, jonka kirjoitettiin olevan paranemaan päin. Jutun mukaan vielä kymmenen vuotta siten kylässä noidat lensivät ilmassa ja tontut toikkaroivat kylän raitilla, Raumonen kertoo ja naurahtaa, että on jutun kirjoittajalla saattanut olla vähän huumorimieltäkin.

– Mutta usein on ollut niin, että kaikenmaailman pöröihin ja outoihin ilmestyksiin on monen ihmisen silminnäkijähavainto.

Hurjia tarinoita kerrotaan myös kätketyistä ja noidutuista aarteista. Esimerkiksi Laitilan Viikaisten kylässä Isolampi-nimisessä järvessä on tarun mukaan aarrehauta.

– Aarteen tiedettiin olevan täynnä rahaa oleva kuparipannu, joka on kiinnitetty rautaketjulla järven kallioseinämään. Aarrehaudalla kerrottiin olevan vartijana kruunupäinen käärme.

Tarinoiden mukaan kätketyillä aarteilla on yleensä jokin kamala vartija, joka vaanii haudanryöstöä yrittävää.

– Usein aarteiden vartijat Vakka-Suomen tarinoissa ovat olleet verisiä härkiä ja se liittynee siihen, että alueella on ollut vahva vetohärkäperinne. Poikkeuksena tästä on Laitila, jossa aarteiden vahdit ovat tarinoiden mukaan usein olleet isoja kruunupäisiä käärmeitä, Raumonen kertoo.

Kätketty aarre löytyy vanhan tarinan mukaan myös esimerkiksi Uudenkaupungin Kulijärven pohjasta. Siellä järven pohjaan on kahleella kiinnitetty aarrearkku, jonka luokse johtavat kiviset portaat. Tätä aarretta nimitettiin Niilis Kiilin rahakattilaksi.

– Niilis Kiilillä tarkoitettiin Nils Kijliä, joka oli ruotsalainen aatelismies. Hän toimi Savonlinnan päällikkönä 1600-luvun alussa ja hän toimi myös rahastonhoitajana Suomessa sekä Turun väliaikaisena käskynhaltijana. Kijl vaikutti myös Uudessakaupungissa, Raumonen tietää.

Kijl asui Kalannin Uussaaressa ja hän on haudattu Kalannin kirkkoon.

– Hänestä on jäänyt Kalannin seudulle elämään tarinoita, joiden mukaan hän oli upporikas ja kätki aarteitaan salaperäisiin paikkoihin.

Ja vanhan tarun mukaan tämän Niilis Kiilin rahakirstu on edelleen Kulijärven pohjassa odottamassa löytäjäänsä.

Myös esimerkiksi Uudenkaupungin Kynnysmäellä oli aarnihauta, taianomainen paikka, johon oli kätketty rikkauksia.

– Kynnysmäen aarnihauta oli täynnä rahaa oleva suuri pata. Jos siitä yritti kauhoa mukaansa rahaa, noiduttu pata pakeni ulottumattomiin.

Tarinoissa toistuu sekin, että aarteiden kätköpaikoilla palavat yleensä juhannysöisin aarnivalkeat, jotka osoittavat aarteen paikan.

Juhannusyö on muutoinkin taikojen tekoon otollista aikaa. Tarina kertoo esimerkiksi, että Kalannin kolmen tien – jotka johtavat Maurumaalle, Piitoraumalle ja Männäisille – risteyksessä saattoi juhannusyönä nähdä tulevaisuuteen.

– Kertomuksen mukaan eräs isäntä oli juhannusyönä mennyt kolmen tien risteykseen näkemään tulevia tapahtumia. Ensin hän näki kahdet häät ja sitten, miten ruumiskirstua tuotiin hänen talostaan ulos. Mies pelästyi ja vannoi, ettei ikinä enää mene tulevia tiedustelemaan. Mutta, kun isäntä kerran talvella palasi kaupungista, oikaisi hän eräästä tanhuasta, avasi veräjän – ja työntyi suin päin lähteeseen. Niin toteutui isännän juhannusyönä näkemä näky: ruumisarkku vietiin talosta pois, isäntä itse siinä, Raumonen toistaa vanhaa tarinaa.

Hän muistuttaa, että tienristeykset ovat olleet niin meillä kuin muuallakin maailmassa yliluonnollisten olentojen kohtaamispaikkoja.

– Olihan antiikin Kreikan mytologiassakin Hekate sekä noituuden että tienristeysten jumalatar.

Terhi Raumonen kertoo törmänneensä synkän turismin aineistoa kootessaan myös tarinoihin, jotka häntä itseään koskettavat kaikkein eniten. Ne ovat luonteeltaan toisenlaisia.

– Olen törmännyt esimerkiksi sellaisiin kertomuksiin, joissa nuorelle naiselle on langetettu kuolemanrangaistus, kun hän on surmannut vastasyntyneen lapsensa. Tästä ajasta taaksepäin katsoessa voi vain kuvitella, millaista on ollut tuohon aikaan esimerkiksi äidiksi tulo naimattomalle naiselle. Nykyisin tiedetään jo paljon muun muassa lapsivuodepsykoosista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joista menneinä vuosisatoina ei ole ollut tietoa.

Raumonen kertoo myös käyneensä monilla synkkien tarinoiden tapahtumapaikoilla.

– Vanhat maisemat ja miljööt viehättävät minua kovasti. Usein tiettyihin paikkoihin liittyvät tarinat ikään kuin herättävät paikatkin eläviksi. Voi katsoa paikkaa ja kuvitella, mitä siinä entisaikojen ihmiset ovat nähneet. Samoin esimerkiksi villiintyneen puutarhan keskeltä voi löytyä kiviset portaat ja paikkaan liittyvä tarina liittää portaat jo maisemasta kadonneeseen taloon ja elämään. Se on kiehtovaa, hän ihastelee.

Teksti: Solina Saarikoski, kuvat/kartat: Katja Kaartinen ja Terhi Raumonen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän