Asutusta ja pysyvää maanviljelystä on ollut mm. nykyisten Kalannin Hallun, Varhelan, Kallelan ja Kylähiiden sekä Laitilan Kodjalan, Salon, kirkonkylän, Palttilan, Untamalan, Seppälän, Soukaisten ja Kaukolan kylissä.
Rautakauden viimeisen periodin, ristiretkiajan (1050-1150), arkeologiset löydöt alueelta ovat vähäiset – toisin, kuin sitä edeltävältä viikinkiajalta (800-1050). Tämän on päätelty johtuvan kristillisen, esineettömän hautaustavan omaksumisesta alueella jo paljon ennen oletettua ns. ensimmäistä ristiretkeä (noin 1155).
Piispa Mikael Agricola mainitsee vuonna 1548 tekstissään alueelle ammoin tulleet ruotsinkieliset uudisasukkaat, ”Lootolaiset Calandis”, ensimmäisinä kristittyinä. Keskiajan asiakirjoissa on vanha aluenimitys Kaland, joka on tarkoittanut Varsinais-Suomen pohjoisosaan sijoittuvaa hallintopiiriä, ilmeisesti myöhempää Vehmaan kihlakunnan aluetta. Tämän ”pienoismaakunnan” olemassaolo ajoitetaan 1000-luvulta 1300-luvulle.
Vakka-Suomen ydinalue, Sirppujoen laakso, on kyläkirkkojen aluetta. Hannu Salvi luetteloi Untamalan kyläkirkon historiassaan (1985) seitsemän kirkkoa tai kirkonpaikkaa; Kalannista hän mainitsee Villilän, Velluan ja kirkonkylän sekä Laitilasta Kodjalan, kirkonkylän, Untamalan ja Soukaisen.
Nykyisen käsityksen mukaan Villilässä ei ole voinut olla kirkkoa keskiajalla matalasta topografiasta johtuen. Velluan mahdollinen kirkonpaikka on perimätiedon varassa. Kalannin P. Olavin kirkko on rakennettu vuosien 1430 ja 1450 välillä, eikä sitä edeltäneestä mahdollisesta puukirkosta voida tehdä päätelmiä arkeologisten tietojen puuttuessa.
Kodjalan Lukkalanmäellä olleesta Kaikkien pyhien kirkosta ja hautausmaasta on vanhastaan perimätiedon lisäksi Mikael Agricolan maininta Suomen kirkkokuntain luettelossa (1540 ja 1541) sekä tietoja kirkkoherra Hedeenin pitäjänkertomuksessa vuodelta 1754. Kyseinen autioitunut kirkonpaikka kuului vuoteen 1917 asti Kalantiin. Lukkalanmäki on osa Kalmanloukas-nimistä aluetta, joka on lännessä rajoittunut sittemmin kuivatettuun Ruotjärveen. Lähistöllä on useita rautakauden kalmistoja, ja Kodjalasta on tehty merkittäviä arkeologisia löytöjä.
Laitilan P. Mikaelin kirkko on valmistunut vuonna 1483, ja sen paikalla on ollut aikaisemmin puukirkko(ja). Siitä muutaman sadan metrin päässä on sijainnut tuhatvuotinen rautakauden kalmisto.
Untamalan P. Pietarin ja Soukaisten P. Bartholomeuksen puiset kirkot ovat kumpikin rautakauden miljöössä, eikä kirkonpaikkojen keskiaikaisuudesta ole epäilyksiä.
Suomen johtavan kirkkotutkijan Markus Hiekkasen mukaan katolisen kirkon johdon toimesta Kalannin ja Laitilan seurakunnat perustettiin vuosien 1225 ja 1250 välillä, ja samalla määrättiin pääkirkkojen (nykyiset) sijainnit. Sitä ennen, 1000-luvulta alkaen, on ollut yksityiskirkkojen aika, myös tällä alueella. Niitä rakensivat vauraimmat talonpojat muutamien kilometrien välein. Seurakuntien ja niiden pääkirkkojen perustaminen keskusjohtoisesti ei täällä johtanut yksityiskirkkojen käytön loppumiseen.
Mikä on suhteellisen tiheästi asutetun Sirppujoen laakson vanhojen kirkonpaikkojen historia ja keskinäinen ikäjärjestys? Millainen on ollut Kalannin ja Laitilan alueen kirkollinen organisaatio keskiajalla? Kun Kalantiin rakennettiin ”uusi kirkko”, oliko ”vanha kirkko” Kodjalassa? Onko Vakka-Suomi ollut kristinuskon sillanpääasema Suomessa?
Tämän tyyppisiin kysymyksiin odotetaan vastauksia vuonna 2021 alkaneesta tutkimusprojektista Kodjalan Lukkalanmäellä. Tutkimukset organisoi Kodjalan kirkkotutkimuksen tuki ry.
Jukka Vehmas