Suojelusenkelit tekivät kolmivuorotyötä–Sotaorvot elivät ilman isää ja ilman huomiota

0
Kauno Pietilä ja Pirjo Koskenrouta sanovat, että sotaorpous on jättänyt heihin jälkensä. - Piti aikuistua nopeasti, he kuvailevat lapsuuden loppua.

Vakka-Suomi

– Isäni nimi oli Sulo-vainaja. Niin luulin, Pirjo Koskenrouta kertoo kirjassa Sodan haavoittama lapsuus.

Koskenrouta oli vasta puolivuotias, kun hänestä tuli sotaorpo. Isä oli selvinnyt ehjänä kotiin talvisodasta. Jatkosodassa hän sai keuhkokuumeen, häntä hoidettiin sotilassairaalassa ja parantoloissa, mutta hän ei enää selvinnyt.

– Äidillä ja isällä oli hautausliike ja kukkakauppa. Äiti jäi hoitamaan niitä ja meitä lapsia yksin. Hän suri isää ja oli vakuuttunut, että myös 18-vuotias veljeni menehtyy Kannaksella. Hän suhtautui asiakkaisiin rakkaudellisesti ja itki myös veljen ikätovereita, jotka joutui laittamaan arkkuun, Koskenrouta kertoo.

Leskiäitien osa oli kotirintamalla niin kova, etteivät lapset halunneet tehdä siitä yhtään raskaampaa. Sotaorvot oppivat vaikenemaan. Sotaorpoudesta ei voinut puhua toisestakaan syystä: sodan jälkeen monesta asiasta piti vaieta. Sodan uhreista ei saanut puhua, vaan maiden uudesta ystävyydestä. Neuvostoliiton valvontakomissio seurasi, että voittajan tahto toteutui. Ihmiset pelkäsivät yhä.

Pirjo Koskenrouta on miettinyt aikuisena, minkälaista lasten elämä sodan varjossa oli. Lapset leikkivät ja leikit olivat välillä hurjiakin, ilman aikuisten huolenpitoa. Aikuisilla oli täysi työ elannon hankkimisessa.

– Juoksimme kaupan edessä hevosten vatsojen alta. Olisi voinut käydä niinkin, että hevonen olisi survaissut jalallaan pienen juoksijan. Hevoset ymmärsivät meitä lapsia ja meillä oli suojelusenkelit kolmivuorotyössä, hän kuvailee kauniisti, miten lapsuudesta selvittiin.

Koulussa sotaorvot eivät saaneet erityiskohtelua. Elämä oli kituuttamista ja sinnittelemistä. Koskenrouta sai vapaaoppilaspaikan oppikouluun.

– Ellen olisi saanut sitä, varmasti äiti olisi jostain rahat repinyt. Meidän perheessä arvostettiin koulutusta.

Koskenroudan mielestä on kummallista, että sodan jälkeen on huomioitu vain sotalapset, jotka lähetettiin Ruotsiin, mutta sotaorpojen yhdistyksiä alettiin perustaa vasta parikymmentä vuotta sitten. Miksi sotaorpoudesta vaiettiin niin pitkään?

Pirjo Koskenrouta toimii nyt Vakka-Suomen Sotaorvot ry:n sihteerinä ja on kuullut siinä roolissa lukuisia sotaorpojen tarinoita.

Yhdistyksen perustajajäseniä on myös kalantilainen Kauno Pietilä , joka jäi sotaorvoksi 12-vuotiaana. Pietilä muistaa yhä tarkasti sen päivän, kun sai tiedon isänsä kuolemasta.

– Koen sen tilanteen yhä uudestaan unissa. Herään siihen, luen hetken ja käyn unille uudestaan. Kai me lapset olisimme tarvinneet jotain tukea siinä tilanteessa, mutta ei sitä siihen aikaan ollut. Ketään siitä ei voi syyttää, sillä sota-aika oli vain niin järkyttävää. Mieleen on jäänyt se, miten paljon naiset itkivät.

Pietilän isä menehtyi jatkosodassa Kollaalla heinäkuussa 1941. Samassa paikassa kaatui 80 miestä ja 267 haavoittui.

– Sain tiedon isän kuolemasta kaksi päivää ennen äitiä. Paikallinen pienviljelijä ei sanonut sitä suoraan, mutta hänen puheistaan saatoin sen päätellä. Olin 12-vuotias ja tajusin, että minä olen nyt sitten vastuussa maatilasta.

Kun pari päivää myöhemmin äiti kuuli isän kuolemasta kauppareissulla, hän järkyttyi syvästi. Perheessä oli viisi lasta ja maatila. Lapset eivät uskaltaneet itkeä, kun äiti jo itki. Pietilä arvelee, että hänen silloin 10-vuotias siskonsa traumatisoitui isän kuolemasta pahiten. Pienin perheessä oli vasta 2,5-vuotias.

Kalantiin saapui maaliskuussa 1942 yksitoista kaatuneitten arkkua, joista isä oli yhdessä. Isä haudattiin yhtä aikaa kolmen muun kaatuneen kanssa. Pietilä muistaa yhä kunnialaukaukset haudalla.

– Muut lapset säikähtivät niitä, minä en. Jotenkin vain tuntui, että ne kuuluivat siihen kovaan todellisuuteen.

Pietilä ei muista koskaan itkeneensä isän kuolemaa. Maatilan työt veivät kaiken huomion ja voimat. Apua sai välillä naapureista, mutta poika ja kaksi heikkoa hevosta kyntivät seitsemänä syksynä. Kyntötyöt veivät joka syksy kuukauden ja kävelyä kertyi 450 kilometriä.

Kauno Pietilä sanoo, että sotaorvon kohtalo on jättänyt häneen jälkensä. Hän kokee olonsa epävarmaksi. Lisäksi kansakoulu jäi kesken, kun oli hoidettava maatilan työt. Pietilä täydensi sitten jälkikäteen koulua kursseilla ja sai lopulta hyvän todistuksen.

Sota-aikana kaikilta vaadittiin paljon.

– Olen miettinyt sitäkin, miten elintarvikehuolto perustui paljon lapsityövoimaan. Meijerissä leivottiin leipää rintamalle ja me koulupojat kuskasimme niitä Kalannin asemalle junaan. Myös pulloja kuljetettiin asemalle ja Rajamäen viinatehtaalle, jossa niistä tehtiin Molotovin cocktaileja eli palopommeja.

– Kalantia ei pommitettu, mutta näin, miten Uuttakaupunkia pommitettiin. Pommituksissa meni piirisairaalan tie poikki.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut sotamuistoja mieleen. Koskenrouta ja Pietilä sanovat, ettei heitä ole silti pelottanut, että sota laajenisi Suomeen.

Siitä Koskenrouta on tyytyväinen, että ukrainalaisia on tuettu.

– Nyt puhutaan taloudellisesta, poliittisesta ja humanitäärisestä tuesta. Ei sellaisesta Suomen sota-aikana puhuttu.

– Tilanne oli silloin niin toisenlainen. Suomi oli hyvin köyhä maa, kun sota alkoi. Ukraina on vauraampi ja kehittyneempi yhteiskunta, Koskenrouta tulkitsee.

Pirjo Koskenrouta arvelee, että ukrainalaiset äidit saavat tukea myös toisistaan.

– Suomalaiset naiset hankkivat parikymppisestä lähtien lapsia. Minun äitini sai minut vielä 42-vuotiaana. Ukrainalaisperheet ovat pienempiä, lapset hankitaan perätysten. Äidit ovat siksi suhteellisen samanikäisiä ja samassa tilanteessa, hän vertaa.

Pietilä on pannut merkille, kuinka vahva taistelutahto ukrainalaisilla on.

– Mutta niin oli suomalaisillakin, hän muistuttaa.

Jo silloin, pienen pienenä sain todeta, että elämässäni tulisi aina olemaan ontto kohta. Jos huudan isää, hän ei tule, koska on kuollut. Kyllä minulla oli isä, mutta hän ei ollut paikalla. Äitini oli kertonut isän menneen taivaaseen. Tiesin, että taivaassa olijat eivät ota syliin eivätkä tule paikalle, vaikka kuinka tarvittaessa huutaisin. Tilanne tuntui todella epäreilulta.

Ote kirjasta: Hän lähti – Sankarivainajien lapset kertovat

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän