Vakkajuhliksi tai Ukon vakoiksi kutsuttiin alkukesän kemuja, joita Mikael Agricola luonnehti vuonna 1548 seuraavasti: ”Ja quin keuekyluö kylvettin, silloin ukon malia iootiin. Sihen haetin ukon wacka, nin joopui Piica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin, quin seke cwltin ette nechtin”.
Uskonpuhdistaja Agricolan tiedonannon luotettavuudesta voi olla montaa mieltä, ja siitä on esitetty erilaisia tulkintoja iät ja ajat. Kiistattomana pidetään kai kuitenkin sitä, että kyläläiset piioista ja akoista lähtien todella joivat juhlissa vakoissa tarjoiltua olutta humaltumistarkoituksessa.
Joidenkin tulkintojen mukaan Agricolan mainitsema häpeän tekeminen viittaa siihen, että juhlaohjelmaan kuului kännäämisen lisäksi myös vapaan seksin harrastaminen. Tarkoituksena oli ehkä saada pellot tuottamaan satoa näyttämällä ikään kuin mallia ilman jumala Ukolle ja hänen puolisolleen, hedelmällisyyden jumala Raunille. Agricola kertoo asiasta näin: ”Quin Rauni Ukon Naini härsky, jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon”.
Oli niin tai näin, Agricolan vakkajuhlakuvauksesta on helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä omaan aikaamme. Se että keskiaikaista arvomaailmaa edustava pöyristynyt setämies nostaa tikunnokkaan nimenomaan naisten ”häpeällisen” päihde- ja seksuaalikäyttäytymisen on yksi esimerkki. Toinen yhtäläisyys koskee taipumustamme kokoontua juomaan itsemme humalaan elämän ja vuodenaikojen taitekohdissa.
Kristinuskon saapuminen ei saanut kansaa lopettamaan kollektiivisia ryyppyjuhliaan. Sen sijaan hiisimetsäbileet korvattiin esimerkiksi erilaisten pyhimysten kunniaksi vietetyillä vuotuismarkkinoilla.
On arveltu, että esimerkiksi Mynämäessä kesän päätteeksi järjestettävät Pyhän Laurin markkinat olisivat saaneet alkunsa jo 1200-luvulla tai vielä aiemmin. Ehkä juuri niihin aikoihin, kun menot paikallisissa hiisissä Vihtamäen Hiidenkankareella ja Tursunperän Hiittiömäessä loppuivat.
K. A. Cajanderin mukaan Laurin markkinoita yritettiin 1700-luvulla lakkauttaa siksi, ”ettei niille paljonkaan tavaraa tuoda, vaan harjoitetaan ainoastaan juopumusta ja rietasta elämää”. Mikään ei kuitenkaan auttanut, niinpä kuntalaiset vaeltavat vielä nykyäänkin jo varhain markkina-aamuna porukalla kaljatelttaan.
Saatat ajatella, että nykyään ei sentään kokoonnuta minnekään metsiköihin irstailemaan. Ehkä niin. Sen sijaan sivistys on siivittänyt meidät tuhannessa vuodessa pisteeseen, jossa sukupolvi toisensa jälkeen juhlii saapunutta kesää matkustamalla jonnekin rockfestareiden leirintäalueelle harrastamaan nuhjuista känniseksiä samalla kun Matti & Teppo, Kaija Koo, Juha Tapio ja muut nuorison villitsijät esittävät lavalla kuumimpia hittejään.
Täytyykö tästä kaikesta vetää se johtopäätös, että meidät on tuomittu ikuisiksi ajoiksi metsäläisiksi alkoholistijunteiksi, jotka eivät pysty koskaan omaksumaan eurooppalaisia juomatapoja? Ei välttämättä.
Akateemikko Martti Haavio löytää Kuolematonten lehdot -teoksessaan inkeriläisten vakkajuhlista hätkähdyttäviä yhtäläisyyksiä antiikin kreikkalaisten pyhissä lehdoissaan pitämiin Dionysoksen kulttimenoihin, joissa ei kursailtu viinin ja lihan ilojen suhteen. Tästä voimme halutessamme vetää sen johtopäätöksen, että vaikka kaikki muu ympärillämme onkin muuttunut aikojen saatossa moneen kertaan, ovat juuri eurooppalaiset juomatavat pysyneet ilonamme ja onnenamme jo yli tuhannen vuoden ajan.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja