Varta vasten konserttisaliksi rakennettu Abba Areena sijaitsee Itä-Lontoossa. Abban nelikkö esiintyy lavalla virtuaalisesti nuorina ja hehkeinä, voimiensa tunnossa, kuitenkin avoimena siitä, että kyseessä on nykytekniikan avulla rikastettu ja laajennettu kokemus todellisuudesta ryyditettynä upealla kineettisellä valoshowlla.
Kokemus on niin mullistava, että yleisö kokee olevansa osa jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellistä. Konsertin jälkeen jopa epäilee kokemaansa todeksi. Miten tämä on mahdollista, kommentoivat ihmiset konserttisalista poistuessaan.
Yhtä kaikki, konsertin aikana maailman huolet ja surut unohtuvat. Musiikki tuntuu luissa ja ytimissä. Sydän ja mieli täyttyy lämmöllä ja rakkaudella. Musiikin ja kulttuurin merkitys ihmisen hyvinvoinnille kiteytyy näihin kokemuksiin.
Konsertissa vanhat tutut rallit tuntuivat ajankohtaisilta, erityisesti Fernando, alun perin Abban ruotsinkielinen rakkauslaulu, josta he sittemmin muokkasivat ikääntyneen vapaustaistelijan englanninkielisen muistelubiisin.
”Kuuletko rummut, Fernando? Ilmassa oli jotain sinä yönä. Tähdet olivat kirkkaita, Fernando. Ne loistivat siellä sinulle ja minulle, vapauden puolesta, Fernando.”
Vapaustaistelijan mielenmaisema ja kaiho tuntui erityisen koskettavalta tässä ajassa, jossa perusoikeuksien puolesta taistellaan ympäri maailman.
Kulttuurialan ammattilaisten, työntekijöiden ja tuottajien lisäksi Abba Areenalle oli palkattu paljon henkilökuntaa asiakaspalvelutehtäviin, osa heistä Itä-Lontoon köyhimmistä yhteisöistä.
Juttelin erään noin kolmekymppisen asiakaspalvelijan kanssa, joka kertoi, että työ areenalla oli hänen elämänsä ensimmäinen palkkatyö. Koulu oli häneltä aikanaan jäänyt kesken ja uutta työtä varten areenalla hän oli päässyt täsmäkoulutukseen, jossa hän oli opiskellut perustaitoja kuten lukemista ja numeroita.
Kun hän kuuli, että olin matkustanut konserttiin Suomesta asti, hän ihmetteli, että ihmiset tulevat ulkomailta Lontooseen vain tämän konsertin takia. Hän kertoi, että oli lapsena nähnyt unta maasta, jossa oli satanut paljon lunta ja hän mietti, oliko se maa ollut Suomi. Kannustin häntä vierailemaan Suomessa. Asiakaspalvelija totesi, että hän ei ole vielä koskaan ollut ulkomailla, eikä hänellä ole koskaan vielä ollut passia. Lopuksi hän totesi, että itseasiassa hänen unelmansa on se, että hän saisi vakinaisen työntekijän pestin.
Kiitin häntä yhteisestä keskusteluhetkestä ja ajattelin, että meillä ihmisillä on aika erilaisia unelmia ja todellisuuksia, jotka joskus koskettavat toisiaan.
Konserttisalista ulos kävellessäni sain muistoksi pinssin, jossa luki ”Kiitos siitä, että olit yksi ensimmäisistä konserttivieraistamme.” Mietin, että ilo, riemu ja kiitos oli kyllä minun puoleltani heille.
Jan Vuorenlaakso
kirjoittaja on
uusikaupunkilainen virkamies