Meil ol mökil muino siili, oikke semne kotisiili. Se tul monen suven ehtosi puskist maitoastial. Ei me sillo tiäretty, etei siilil saa maitto antta. Voi olla niinki, ett se aikkane lehmämäito soves aika hyvi, kosk siili ol henkis mont suve.
Se ol valla merkilline otus, ikä se tul kerra rappusi pisi ylös. Me juotti aamukaffet ja olttin tuottu erellise illan kravuntotko siihe verannal. Rupes kuuluma aikamoine krapina ja siili änkes itts ylös ja rupes onnellisen ravun kuori pureskelema. Se tais olla poikasiili, kotei mittä jälkikasvu näkyn ja aikanas se sit lakas olemast.
Tääl Kaarikadul meil ol kans siili. Siit o jo mont vuat aikka. Se tul kans ehtosin puskist haukkama silakanpala taik kasiaissi. Yhren kerra sil ol esittä kolm poikast. Ne oliva niin pali sulosen pikkassi. Me ei uskallettu eres ruoho leikat puskitte ympärilt, etei vaa olsis niit häiritty.
Mutt yhten aamun, ikä meni ulos, nii nurmikol ol kolm piänt tyhjä siilinkuart. Poikase ol käännety ylösalasi ja sisukse syätty. Kyll siin parku tul. Kyll mä ymmärrä, ett se o luanno laki, mutt tarvittek niit harakoi, variksi ja naakoi olla nii jumalattomaste. Ei ennemuino Uureskaupinkis ollu yhtä naakka eikä pulu, harakkaki ol valla harvinaine ja poja pitivä hualt siit, ett variksenpessi hiuka velotetti, eikä luanto tuntun yhtänn köyhemmält.
Kymmenise vuat sit mä marmati siit, ett harakoi ruppe olema liikka, mutt kaupunkiarkkiteht sanos, etei niit ol muutama pariskunt. No, ne ova kyll sit ollu sikkiävä sortti.
Nii, etei kauhiasten tarvit ihmetel, ett mihi siili ova karonnu. Haraka, naaka ja varekse ova ne syän. Harmitta vaa, ikä siili o nii äärettömä lutune luantkappal
Tykkä ainaki
Yks flik