Itätuuli puhalsi suurpaloihin voimaa

0
Matkailuoppaiden järjestämällä kävelykierroksella kerrottiin Uuttakaupunkia koetelleista suurpaloista. Opas Merikki Jäntti (keskellä) kertoo Alisenkadun ja Myllykadun kulmauksessa 1846 alkaneesta palosta, joka tuhosi 97 taloa.

1600-luvun Uusikaupunki oli kapeiden kujien ja vieri viereen rakennettujen puutalojen keskittymä. Kun joka taloudessa viritettiin tuli hellan pesään monta kertaa päivässä ja kun vielä ulkorakennuksissa säilöttiin eläinten heinät ja lehtikerput, on oikeastaan ihme, että kaupunki on kokenut suurpalon vain seitsemän kertaa.

Ensimmäinen suurpaloista alkoi suunnilleen nykyisen Teboilin huoltoaseman kohdalta 3.9.1685 ja tuhosi 80 taloa.

– Maaherra Lorentz Creutz oli täällä vierailemassa ja jo poistumassa yöpaikkaansa Salmen kartanoon, kun palo syttyi. Syttymissyystä on kahdenlaista tietoa. Toisen mukaan palon aiheutti jonkun ampuma luoti, toisen mukaan syynä olisi ollut ilotulitus. Palo sai kuitenkin alkunsa kipinästä, joka osui tallissa olleisiin heiniin, matkailuopas Merikki Jäntti sanoi.

Palopäivänä maaherra vieraili nykyisen torin laidalla sijainneessa lasitehtaassa. Hän totesi keskellä kaupunkia sijainneen tehtaan kovin paloherkäksi ja määräsi tehtaan siirrettäväksi kauemmas. Suurpalo ratkaisi ongelman omalla tavallaan, sillä tuli teki selvää jälkeä tehtaasta vielä samana päivänä.

Kuuden vuoden kuluttua roihahti taas. Rauhankadun ja nykyisen Rantakadun kulmauksesta lähti liikkeelle tuli niin kovalla voimalla, että ihmisten oli paettava henkensä edestä ilman, että he ehtivät ottaa mitään mukaansa.

Palon syytä ei saatu selville, mutta sen arveltiin alkaneen porvari Boeliuksen talosta. Palossa tuhoutui 27 taloa. Kun edellinen suurpalo koetteli kaupungin itäpuolta, tuho osui nyt länsipuolelle ja näin oli lähes koko Uusikaupunki palanut muutaman vuoden sisällä.

Tulipaloja osattiin toki pelätä ja niihin yritettiin varautua.

– Jo 1600-luvulla kaupunkiin määrättiin palovarustus eli sammutusämpäreitä ja palohakoja, minkä lisäksi porvarien piti huolehtia siitä, että kaksi miestä oli joka yö palovahdissa, Jäntti kertoi.

Lähes sata vuotta saatiinkin elää ilman isoja tulipaloja. Vasta 1793 tulen mahti koettiin taas surullisella tavalla ja sinä vuonna peräti kaksi kertaa. Toukokuussa tuli tuhosi viisi korttelia kaupungin arvokkaimmalla alueella Alisenkadun eteläreunalla ja elokuussa lisäksi muutamia taloja Sepänkadulla.

Tulipalojen jälkeen palomääräyksiä tiukennettiin jälleen, maaherra määräsi paloruiskuja hankittavaksi ja kaupungissa alettiin pitää paloharjoituksia.

22.8.1846 oli kova ukkonen. Alisenkadun ja Myllykadun kulmassa, komeassa pitkässä talossaan, asuva kauppiaanleski Helena Söderman heräsi yöllä paukkeeseen.

Ulkona näytti epäilyttävän tulenhehkuiselta ja rouva kiiruhti herättämään keittiössä nukkuvat piikansa. He riensivät ulos katsomaan ja totesivat talon olevan liekeissä. Se oli huomattu myös naapurustossa ja joka puolelta tuli ihmisiä apuun.

– Vaikka hälytys tehtiin muutamissa minuuteissa, palon sammuttaminen ei onnistunut. Ongelmia aiheutti sekin, että suuri osa kaupungin miehistä oli siihen aikaan merillä ja hevoset kesälaitumilla. Kun paloruisku saatiin paikalle, se ei ulottunut tarpeeksi korkealle.

– Seuraavaan päivään kestäneessä palossa tuhoutui 97 taloa ja yli tuhat ihmistä, puolet koko kaupungin asukasmäärästä, jäi kodittomaksi. Tuhoa täydensi vielä se, että palovakuutuksia oli vain harvoilla.  

Uuttakaupunkia kohdannut onnettomuus oli niin suuri, että se herätti maanlaajuisen halun auttaa. Uhrien hyväksi perustettiin avustuskomitea ja apua lähetettiin useista kaupungeista, erityisesti Turusta, jossa oma suurpalo oli tuoreessa muistissa.

Jopa suuriruhtinaskunnan pää, keisari Nikolai I lähetti henkilökohtaisesti apua. Avun tarvetta lisäsi toinen, pienempi tulipalo, joka syttyi 13.11. samana vuonna Alisenkadun ja Sepänkadun kulmauksessa ja tuhosi lähes koko korttelin.

Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kaiken omaisuutensa ja jäivät taivasalle?

– Se onkin ihmeellistä, miten ihmiset ovat aina selvinneet. Sitten vain asuttiin monta ihmistä samassa huoneessa, tultiin jotenkin toimeen.

Viimeisin suuri tulipalo koettiin Uudessakaupungissa heinäkuussa 1855. Myös tällä kertaa, kuten usein aiempien palojen kohdalla, puhalsi itätuuli. Palo alkoi Sepänkadulla asuneen leipurimestari Palmrosin uunista ja poltti tuhkaksi kahdeksan korttelia. Tulen saaliiksi joutui myös vanha raatihuone, josta kaksi urheaa kaupunginpalvelijaa ehti toimittaa arkistot turvaan.

– Leipurimestari Palmros rakennutti sitten asunnokseen nykyisen, torin yläpäässä sijaitsevan, raatihuoneena tunnetun talon. Se tehtiin kivestä, jotta ainakaan tuli ei tuhoaisi. Palmros ei kuitenkaan pystynyt pitämään taloa kuin muutaman vuoden, minkä jälkeen hän myi sen ja siitä tehtiin raatihuone.

Valtavista aineellisista tuhoista huolimatta suurpalot vaativat yhteensä vain kolme ihmishenkeä.  1800-luvun palojen jälkeen kaupunkiin tehtiin uusi asemakaava, jossa paloturvallisuus korostui.

Lääninarkkitehti Georg Theodor von Chiewitzin laatimassa asemakaavassa talot rakennettiin aikaisempaa kauemmas toisistaan ja tonteille määrättiin jätettäväksi yksi rakentamaton sivu, ns. palokuja

Pirkko Varjo

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän