Mikä tämä on?

0
Oranssivoikeltanoiden lajiryhmä erottuu muista hiirenvoikeltanon lajiryhmän keltakukkaisista kasveista oranssinvärisellä kukallaan.

Biologina kysymyksen kuulee usein. Kyse voi olla mistä tahansa eliöstä tai luonnonilmiöstä, toisinaan jännittävämmän näköisestä kivestä tai erikoisemman puunsyykuvion kirjomasta paistinlastasta.

Monet kysymykset ratkeavat verrattain helposti. Joskus käsillä on kiinnostava salapoliisitehtävä, joka johtaa innostaviin keskusteluihin kollegoiden kanssa. Ja toisinaan täysin oikeaa vastausta ei ole tarjolla.

Ihmiset luokittelevat mielellään. Eliöt lokeroidaan sopivasti eri lajeihin ja valtakunnassa kaikki on hyvin. Harmi vain, että luonto ei ole niin suoraviivaista kuin ihminen toivoisi. Lajit vuotavat jatkuvasti. Lähisukuiset eliöt risteytyvät keskenään.

Laajalle maantieteelliselle alueelle levittäytyneet lajit muodostavat paikallisia yhteisöjä, jotka ehkä kehittyvät eri suuntiin. Tuloksena saattaa olla useita eri lajeja. Mitäpä mahdollisuutta vaikka lounaissuomalaisella rupikonnalla olisi romanttiseen kohtaamiseen pohjoisafrikkalaisen lajitoverinsa kanssa?

Etenkin kasvit hämmentävät vielä pakkaa entisestään. Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti kuten useimmat eläimetkin. Koiras- ja naaraspuolisten yksilöiden sukusolut yhdistyvät jälkeläiseksi, jossa on kummankin vanhempansa perintötekijöitä. Lisäksi kasvit voivat lisääntyä suvuttomasti kopioitumalla rönsyjen, maavarsien ja pistokkaiden avulla.

Yllättävän monet luonnossamme kasvavat kasvilajit ovat oikeastaan lajiryhmä. Tällaisia ovat muun muassa tutut voikukka ja poimulehti. Eräs vaikeasti luokiteltava kasviryhmä on keltanot. Keltanot voivat lisääntyä suvuttomasti rönsyjen avulla. Niillä on myös erityinen suvuttoman lisääntymisen tapa.

Osa keltanoiden siemenistä muodostuu suvullisesti toisen yksilön siitepölyn avulla. Ne pystyvät kuitenkin muodostamaan siemeniä myös ilman siitepölyä. Tätä kutsutaan apomiktiseksi lisääntymiseksi.

Kun jokainen keltanoyksilö voi lisääntyä sekä itseään kloonaamalla että suvullisesti jälkeläisiä tuottamalla, on seurauksena lähes loputon määrä toisistaan hieman poikkeavia kasveja. Keltanoiden määrittelyssä tutkijat ovat rajanneet suvun sisältä suurlajeja, niiden sisäisiä ryhmiä – ja vielä näiden kaikkien välisiä risteymiä!

Toisinaan voisi kyseenalaistaa ihmisen luokitteluintoa. Etenkin kun luonto ei tahdo pysyä ihmisen määrittelemissä raameissa. Toisaalta lajien sisältä löytyvät erilaiset ryhmät tekevät näkyväksi luonnon monimuotoisuutta ja helpottavat suojelua.

Esimerkiksi pikkutervakkoa esiintyy koko maassa, mutta sen harvinaisempi pohjoinen muunnos serpentiinipikkutervakko on sopeutunut elämään hyvin emäksisillä serpentiinikallioilla. Kasvi selviää jopa raskasmetallien kyllästämässä maaperässä, joka on monelle muulle lajille myrkyllistä. Sitä onkin käytetty avuksi malmin etsinnässä.

”Mikä tämä on?” on vasta ensimmäinen kysymys. Sitä seuraa vielä kiinnostavampi kysymys: ”Mikä on tämän merkitys luonnossa?”

Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän