Jo kauan sitten huomasin, etteivät aikuiset viitsi sanoa päivää etenkään lapsille. Lapset inhoavat yli kaiken käsipäivää ja pakenevat äidin selän taakse. ”Meidän Minna on niin ujo, ettei hänelle tarvitse sanoa päivää”, saattaa äiti sanoa. Niinpä Minna kasvaa aikuiseksi oppimatta koskaan kunnolla tervehtimään ja kohtaamaan vieraita ihmisiä. Näitä minnoja tapaamme myöhemmin palvelualan tehtävissä, eikä hän osaa vieläkään yleistä tapakulttuuria, johon kuuluu tervehtimisen lisäksi kiitos, anteeksi, näkemiin.
Kaikissa kulttuureissa lapset eivät halua tervehtiä, se on yhtä vaikeaa kuin veitsen ja haarukan käyttö. Mutta muualla kasvatukseen osallistuu ”koko kylä”. Euroopassa on kädestä tervehtimisellä vankka perinne, ja siihen kuuluu vielä nimien muistaminen. Saksassa koululaiset kättelevät toisiaan joka aamu. Ranskassa yksikään lapsi ei pääse karkuun sanaa ”bonjour”, vaikka pakenisi puuhun. Yhdysvalloissa pikku lapsikin osaa piipittää ”How are you, mrs Arstila?”.
Omien lapsenlapsieni, Heidin ja Ninan, ollessa 10–12-vuotiaita ja kesälomalla Uudessakaupungissa, ehdotin menoa torille ostamaan mansikoita. – Ei me tulla, siellä pitää sanoa päivää, he ilmoittivat tomerasti. – Jos ei tervehdi, niin teitä ei ole olemassakaan, olette näkymättömiä, vastasin ja kerroin, että koirat ja kissatkin sanovat päivää omalla tavallaan. Tytöt lähtivät kanssani torille ja tervehtivät niin hienosti, että saivat kehuja ja jäätelötötteröt.
Tyttäreni sukupolvi osasi vielä tervehtiä, mutta 6 vuotta nuoremman poikani kaverit tunkivat ovesta sisään kuin katurosvot. Otin heitä toppatakin kauluksesta kiinni ja tivasin: ”Kukas sinä olet?”.
Pienemmille lapsille voi kättelystä tehdä leikin, jotta rituaali tulisi tutuksi. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanonta koskee valitettavasti myös tervehtimistä. Jos aikuisetkin välttelevät sitä, niin miksi lasten pitäisi? Olen ollut lukuisissa juhlissa, joissa haahuilee vieraita tervehtimättä ja nimeään lausumatta. Zombejako ovat?
On vaikea ennustaa millaisiksi tervehtimiset muodostuvat pandemian jälkeisessä ajassa, vai muuttuvatko Suomessa vain nyökkäyksiksi? Olisi hauska tietää, miten kouluissa tapakulttuuriin nykyään suhtaudutaan?
Mielestäni aikuisten pitäisi tervehtiä aina lapsiakin, myöskin niitä ujoja ja hiljaisia. Tervehditään saman talon lapsia ja nuoria, joita kohtaamme hississä tai pihalla. Iloinen tervehdys luo yhteisöllisyyttä, viihtyisyyttä ja hyvää mieltä kaikenikäisille.
Pirkko Arstila
freelancer