Näitä eivät nämä vammaiset ei ole halunneet itsekään hakea, vaikka se olisi heille varmaankin kuulunut. On luotettu omaan pärjäämiseen sekä ystäviltä saatuun apuun. Olisiko siis kyseessä vuosien takaista Enver Hoxhan Albanian -mallia; ”Omiin voimiin pitää luottaa.”
Ikä on tuonut niitä vammaiselle haasteita jokapäiväisen elämän toimissa esille. Erilaisten vammaispalveluiden hakeminen henkilölle on korkea kynnys, koska niitä ei ole ennenkään haettu, ei haeta nytkään.
Yhteiskunta näkee tässä vaiheessa nämä vammaiset ihmiset vain ikäihmisinä, joille pohditaan ainoastaan ikäihmisten palveluja. On selvä asia, vammaisen ihmisen tarpeet poikkeavat täysin ikäihmisten palvelutarpeista ikääntymisessäkin.
Kukaan ei huomioi, että sama vammainen olisi voinut jo vuosia hakea monenlaista palvelua ja tukea yhteiskunnalta. Vammainen henkilö on maksanut yhteiskunnalle verot, maksut ja muut velvoitteet. Hän ei ole ollut kustannuserä yhteiskunnassamme.
Sitten on vielä ryhmä lievästi vammaiset lapset, joiden tarpeet ovat aivan samat kuin saman ikäisillä nuorilla. Heille yhteiskunnan tulisi järjestää mahdollisesti heidän ikäryhmäänsä kuuluvat palvelut, jotta he olisivat porukassa mukana. Suurin ongelma on se, nuori vammainen ei halua olla erilainen nuori. Siksi hän haluaa, jos mahdollista olla ilman yhteiskunnan tukea. Hän halua elää kuin muutkin nuoret, opiskella ja tulla yhteiskunnan veronmaksajaksi.
Sitten se ”kukkahattutäti”, joka tekee ne palvelutarpeen arvioinnit, joka on pienissä kunnissa yleensä vanhustenhuollon ammattilainen. Tämä ”kukkahattutäti” ei näe tätä asiaa samalla tavalla kuin tulevaisuuteen tähtäävä nuori vammainen. Hiukan keventäen voisi sanoa, että nämä ”kukkahattutädit” voisivat elää näiden nuorten joukossa ennen nuorten vammaisten palvelusuunnitelmien tekoa.
Toivottavasti koko vammaisajattelu saadaan aivan uuteen uskoon alkavissa aluehallinnoissa.
Pertti Pokki
Laitila