Varjel’ meit’, meidän maakuntam’ auta. Tulipalost’, veren vuodost’. Niilt’ kuin meit’ teloittaa pyytä ain’. Riitaiset hillitse sodast’. Suo rauha meill’ jota halaam’.
Tätäkin, hyvin ajankohtaiselta tuntuvaa, sanomaa toivottiin sunnuntaina Vanhassa kirkossa järjestetyssä rauhanmessussa. Messussa kaikuivat virret, rukoukset ja saarnat aitoon 1700-luvun tapaan ja sen aikaisella kielellä.
Rauhansanoma oli konkreettisesti läsnä, elettiinhän elokuuta 1721, jolloin rauha kaikkien kärsimysten jälkeen oli taas tullut Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä. Kirkkokansalle olikin luvassa autenttinen rauhanajan kokemus.
– Messu on matka menneisyyteen, joka noudattaa tarkoin sen aikaisista dokumenteista saatuja tietoja. Kaikki käytettävät sanat ovat sellaisia, joita tiedetään 1700-luvulla käytetyn. Myös sen aikaista istumajärjestystä noudatetaan, miehet vasemmalla ja naiset oikealla, tilaisuuden kirkollisesta ohjelmasta vastannut pastori Esko M. Laine kertoi.
Kun noihin aikoihin mentiin jumalanpalvelukseen, sieltä ei livetty pois aivan heti. Peruskaava käsitti sekä katekismus- että evankeliumisaarnaan. Lisäksi laulettiin ”muutamia” virsiä.
Tosin kussakin niistä saattoi olla viitisentoistakin säkeistöä. Pelkästään evankeliumisaarnan tuli kestää yhden tiiman eli tunnin. Luonnollisesti myös ehtoollinen kuului asiaan. Se jaettiin ajan tavan mukaan pöytäkunnittain.
Synnintunnustus luettiin polvelta tai katse tekstiin painettuna. Nykyiseen tapaan kirkonmenoihin kuuluivat myös tiedotukset tai tuon ajan kielellä manauxet.
Ajan virret voivat nykyisin tuntua varsin hitailta ja ne laulettiin myös ilman säestystä. Rauhamessussa lauletut virret oli valittu vuoden 1701 virsikirjasta. Esko Laineen mukaan vanha suomen kieli on kuitenkin hyvin juurevaa ja sitä voisi verrata kansanlauluihin- ja runoihinkin.
Laine on oikeassa. Vaikka kielemme on nykyaikaistunut monessa mielessä, jotenkin tämä vanha kieli tavoittaa vielä paremmin Raamatun ja Jumalan sanan aidoimmillaan. Koukeroita paljonkin, mutta sanomaa se ei poista.
Esimerkkinä vaikka tämänkin tilaisuuden alussa laulettu tuttu suvivirsi ja sen ensimmäinen säkeistö: ”Jo joutuu armas aika. Ja suvi suloinen. Joll’ kauniist’ kaiken paikan launistaa kukkainen; Nyt armas aurink’ meitä taas lähtee lähemmäks’, Hän kuolleet hautoo, heitä Jäll’ teke eläväks’”. Jatkossakin puhutaan niitun koriasta kukista, ylpiästä viinitarhasta ja puiden vehreästä verasta.
Myös tuttujen rukoustemme kieli on muuttunut varsin paljon. Isä meidän rukous 1700-luvun kielellä kuului; ”Isä meidän, joka olet Taiwaisa, pyhitetty olcon sinun Nimes. Lähestulcon sinun waldakundas. Olcon sinun Tahtos nijn Maasa cuin Taiwaisa. Anna meille tänäpänä meidän jocapäiwäinen Leipämme. Anna meille meidän Syndimme andexi nijnkuin mekin andexi annamme meidän welvollistemme. Ja älä johdata meitä Kiusauxeen, mutta päästä meitä pahasta, Sillä sinun on Waldakunda, ja Woima ja Cunnia ijancaickisesti. Amen!”
Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan myös Kaarle-kuninkaan karoliinit. Kansallispukujen ja muiden tilaisuuden henkeen sopivien asujen ohella. Kansallispuvut sinänsä yleistyvät vasta 1700-luvun loppupuolella.
1600-luvulla rakennetun vanhan kirkon miljöö sopii myös erinomaisesti tilaisuuteen ja lisäsi omalta osaltaan aidon kokemuksen tuntua. Esilaulajina toimivat Pasi Venho ja Kari Vuola ja joskus koukeroisiakin virsitekstejä tulkitsi Vakka-Suomen musiikkiopiston renenssanssin musiikin lauluryhmä.
Tilaisuuden loppurukouskin sopi hyvin omaan aikaamme: ”Jumala anna meidän Cuningall/ ja Caicell Esiwallall/ Rauha ja hywä Hallitus/ Että me hänen allans/ Lewos ja Rauhas aina eläisim/ Caices Jumalisudes/ja cunniallisudes/ Amen.”
Rauno Laine
