Minusta tuntuu, että elämme nykyään sellaisessa maailmassa, jossa joutuu olemaan yltiötäydellinen. Maailma on muuttunut paikaksi, jossa ihmiseltä vaaditaan kovan paineen sekä kiireen alla suoriutumaan konemaisesti päivästä toiseen. Ei ihme, jos jossain vaiheessa sattuu virheitä tai kommelluksia.
Paine on mielestäni suurin tekijä, mikä edesauttaa virheiden mahdollisuutta. Paine voi tulla monesta eri suunnasta. Negatiivisen tai myös hyvällä tavalla kehittävän palautteen saaminen voi aiheuttaa stressiä ja painetta. Se on toki hyvin yksilöllistä, miten ihminen vastaanottaa palautetta. Joku voi palautteen saannin jälkeen todeta vain asian ja mennä eteenpäin. Toinen taas voi ottaa palautteen turhankin henkilökohtaisesti, jolloin kyseenalaistaa oman osaamisen kokonaan.
Esimiehen tai vaikka urheiluvalmentajan, jonka tehtävänä luonnollisesti on antaa palautetta, tulisikin näissä tilanteissa tunnistaa myös palautteensaajan persoonallisuus. Miten juuri se työntekijä, valmennettava tai vaikka työkaveri reagoi palautteeseen tai kritiikkiin, voi vaikuttaa paljonkin hänen toimintaan jatkossa.
Olisi hyvin lyhytnäköistä, jos kaikille annettaisiin palautetta samalla kaavalla. Tapa, jolla palaute annetaan voi vaikuttaa eri henkilöiden reagointiin niin eri tavalla. Voikin käydä niin, että toiselle rakentavaksi palautteeksi tarkoitettu viesti aiheuttaa vielä enemmän pelkoa ja stressiä ja siten myös vielä enemmän virheitä. Toiselle taas siten, että virheet tai ei toivottu tapa loppuvat. Onkin kovin tärkeää, että palautteenantaja ja -saaja tuntevat toisensa tarpeeksi, ettei hyväksi tarkoitettu palaute aiheuta vielä enemmän harmia.
Sillä on myös merkitystä, annetaanko palaute henkilökohtaisesti vai julkisesti koko työyhteisön tai joukkueen kesken. Jos miettii asiaa omalta kannalta, väittäisin, että suurin osa kokisi tehokkaammaksi sen, että rakentava palaute annetaan kahden kesken esihenkilön tai valmentajan kanssa. Kukaan ei varmasti siihen sorru, että ison porukan kesken aloitettaisiin henkilökohtainen mollaaminen negatiivisen palautteen muodossa.
Tuntuu, että nykyään kaikessa toiminnassa joudutaan koko ajan vain kiristämään tahtia. Tuskin enää löytyy työpaikkoja, joissa työntekijä voisi keskittyä kerrallaan vain yhteen asiaan ja sen tekemiseen kunnolla. Seuraava tai seuraavat tehtävät odottavat tekemistä, kun edellinenkin on vielä kesken. Ajatukset harhailevat samaan aikaan monessa erilaisessa asiassa ja kaiken taustalla voi vielä olla huoli ehtimisestä ja aikatauluista. Juuri tällaisessa tilanteessa virheiden riski kasvaa kasvamistaan.
Ehkä työvuosien karttuessa tällaiseenkin työtapaan tottuu ja tarkkuus paranee. Toisaalta työvuosien karttuessa sitä saattaa tulla myös armollisemmaksi niille omille virheille tai etenkin sille saamalleen palautteelle.
Eero Siivonen
toimittaja