Runoilija elää tässä ja nyt

0
- Mul ei ol mittän käsityst, mitä elämä tua seuravaks ette, viime keskiviikkona 50 vuotta täyttänyt Heli Laaksonen pohtii tulevaisuuttaan.

Teinivuosina Uudessakaupungissa runoilija Heli Laaksonen ei olisi voinut kuvitella itseään puhumassa täpötäydelle teatterin katsomolle. Pikkutyttönä hän kyllä piti esiintymisestä, mutta nuorena hän olisi kavahtanut keskipisteenä olemista.

Keskiviikkona 50 vuotta täyttäneelle Laaksoselle koulun käyminen, oppitunnit ja läksyt olivat mieluisia asioita. Äidinkielen opettajista tuli hänelle erityisen rakkaita, mutta muitakin ikimuistoisia opettajia hänellä on Pohitullista, Viikaisista ja Uudenkaupungin lukiosta.

– Nyy tuntu iha omituiselt, ko välituntipihat ja lavuaarit ja porraskaittet ja kaik on purettu, ko o ruvettu uut koulu rakentama. Mun kaik teinimuistot siäl betonikasas. Mut uuret koululaiset teke ittelles uussi muistoi, hän pohtii.

Entisen kotikaupungin tarinat, talot, kadut ja ihmiset ovat osa runoilijan sielunmaisemaa. Vuodet muualla eivät ole muistoja haalistaneet ja Uudellakaupungilla on edelleen vankka paikka hänen sydämessään.

– Äit o nyy jo siäl kauniil hautuumaal. Siskon perhe asu Uudeskaupungis ja heit käyn moikkailemas. Ja samas ihailen kaupunkki. Kuin tasapainone ja kaunis o se ruutukaava. Ja ne puutalot, hän huokaisee.

Paras vuodenaika Uudessakaupungissa on runoilijan mukaan syksy.

– Vaahteroitte ruska ja kaiken kuulaus. Ja kouluje alkamine. Ja pääkirjasto omal kulmallas. Koskas sin taas pääsikä, runoilija pohtii viitaten kirjaston remonttiin, joka on siirtänyt hänen lempipaikkansa väistötiloihin.

Runoilijan mieltä on kalvanut syvä huoli kirjojen, kirjallisuuden ja lukemisen suosion jyrkästä laskusta. Kotiliesi -lehden haastattelussa elokuussa hän sanoi joutuvansa olemaan hapan akka, joka kulkee kylillä kiukkuamassa, että ostakaa kirjoja.

Tällaista lukemisen ja kirja-alan ahdinkoa hän ei osannut kuvitella, kun aloitti uransa parikymmentä vuotta sitten. Laaksonen oli kolmekymppinen suomen kielen maisteri, kun hänen ensimmäinen runokirjansa Pulu Uis ilmestyi. 

Laaksonen on aina kokeillut rohkeasti uusia polkuja ja samanlainen hän ajattelee olevansa viisikymppisenä ja tulevinakin vuosina. Kun idea pamahtaa mieleen, hän ei ensimmäisenä kysy, kannattaako sen toteuttaminen.

– Mul ei ol mittän käsityst, mitä elämä tua seuravaks ette. Paremp olla ajattelemattaki, tehrä 110-prosenttisest sitä vaa, mitä käsil millonki on, hän pohdiskelee tulevaisuuttaan.

Sanamaijasta ja kirjojen kustantajasta on kuoriutunut viime vuosina myös kuvataiteilija ja kirjojen kuvittaja.

– Mul on myätäsyntyne uut hakevaine miäl. Sen kääntöpualena o se, et olen kyllästyväist sortti, hän tunnustaa.

Kirjoittamisesta hän ei aio luopua koskaan. Lukutaidon merkitys, äidinkielen välttämättömyys ja mielikuvituksen voima pitävät häntä tiukassa otteessaan, vaikka hän on yrittänyt rimpuilla kirjailijuudestaan irti.

– Se o liia rakas ja suur asia heitettäväks romukoppa.

Laaksosen esikoiskirjassa on anarkistinen oodi vanhoille naisille, runo Mummuks tahtomine . Kirjailijasta ei tule koskaan isoäitiä, sillä hän on tietoisesti aikoinaan tehnyt päätöksen, että ei halua tulla äidiksi.

Mutta mitä hän ajattelee runostaan nyt viisikymppisenä?

– Se mummuus, mitä olen tavotellu, o mahrolline alkka vast siin kasikympi hujakoil, hän tuumaa.

Parhaillaan hän sanoo elävänsä elämänsä keskipäivää. Kaikki työt ovat aloittamista vaille valmiita ja koko ajan päähän tunkee uusia, joskus rasittaviakin, ideoita. Se on kaukana levollisesta ja rauhallisesta olotilasta, mikä olisi todellista mummuksi tahtomista.

– Mul o eläkeikkänki viäl 18 vuat. En voi ruveta pualpunttisissani viäl niit vartoma. Mut ilosena otan vasta, ko ne on kohral.

Vanhan sielun hän kyllä itsessään tunnistaa. Hän ajattelee usein: vanhassa vara parempi . Ikivanhat suomalaiset sanat ja ystävälliset käytöstavat tuottavat hänelle mielihyvää.

Luonnon ihmeistä ja kummallisuuksista yhä uudestaan haltioituvan Laaksosen sisällä asuu myös lapsi. Hän kuvailee itseään ainaiseksi Vaahteramäen Eemeliksi.

– Olen yksinkertasist asioist riamastuva ja hyvi vähä harkitteva luanne. Lisäks kauhiast tykkän siit, ko huamaan, et joku pitä munst huale. Tua keika jälkke kotomatkaks limpun taik oven taa kylätalon tapahtumast ylijäänyt kalakeitto.

Millaista on rakentaa itsestään brändiä ? Tällaisen kysymyksen eteen runoilija on usein joutunut. Siihen hänen on vaikeaa vastata, sillä Laaksosen suurin tavoite on pysytellä omana itsenään.

Hän kertoo, että voimia ja tarmoa menee pelkästään siihen, kun hän maailman melskeissä, työelämän vaatimuksissa ja julkisuuden paineissa ei rakenna yhtään mitään.

– Päämääränä o säilyttä mahrollisimma hyvi se minuus, mikä o mun ytimessäni. Se sisin, mikä o lapsest saak mul ollu.

Yksi keino oman äänen kuulemiseen on älypuhelimesta kieltäytyminen. Sitä hän ei aio ottaa käyttöön kuin ainoastaan pakon edessä.

– Sinne puhelime o helppo hävittä ittes. Yhtäkki huama, ettei ol pitkä aikka ajatellu yhtäkä oma ajatust, eikä mikkä asia ol valmistunu.

Rauman Kodiksamissa Laaksonen on asunut 11 vuotta – enemmän kuin koskaan aikaisemmin missään paikassa elämänsä aikana.

– Tykkään täst talost ja siin elämisest ja yhrest ruskiasilmäsest miähest, kenen taitoi ja ahkeruut ilman en vois näin primitiivisis olosuhteis elellä, hän sanoo ja tarkoittaa elämänkumppaniaan Miikka Lappalaista .

Hän sanoo olevansa kotonansa aina siellä ja siinä paikassa, missä kulloinkin on. Perillä hän ei silti koe olevansa, ehkä koskaan.

Luontoneuvojan ja runoilijan puheessa yhdistyvät maanläheinen realismi ja poutapilven keveys sekä ikuinen liike – rohkeus lähteä lentoon. Lentokoneeseen Laaksosen ei tosin enää ilmastosyistä astu, mutta hänellä jos kenellä on siivet kantapäissään kuten kirjailija Marja Rankkalan runon tytöillä ja pojilla.

Viisikymppinen aikuinen nainen on kuin runon riehakas tuuli.

– Maan povessaki joku änkyrimato ja karhukaine järjestä munt seurava olomuatto ja siit taas ettippäi, hän pohtii elämisen kulkua.

Runoilija Heli Laaksosen luonto- ja runoilta järjestetään Maammekaupassa Laitilassa torstaina 6.10. kello 17.

Eija Eskola-Buri

Tarinoita ja tietoa ihmeellisestä luonnosta



Eija Eskola-Buri

Korona-ajan kurimuksessa runoilija Heli Laaksonen päätti opiskella itselleen uuden ammattin. Hän valmistui keväällä ammatti-opisto Liviasta ympäristö- ja luontoneuvojaksi.

Koulussa uudet opiskelijat saivat ensi töikseen tehtäväkseen pitää esitelmän jostakin luonnonilmiöstä. Runoilija valitsi aiheeksi kääpiöpäästäisen. Hän oli lukenut, että niitä mahtuu viisi tulitikkuaskiin.

Laaksonen innostui ja alkoi kirjoittaa lisää esitelmiä omaksi huvikseen. Niistä syntyi syyskuussa julkaistu kirja  Luonnos .

Luonnossa kirjailija on tuntenut olonsa aina kotoisaksi. Opiskelujen aikana hän oivalsi, kuinka kekseliään systeemin keskellä elämme ja kuinka luonto järjestää asioita, kun sen vaan annetaan järjestää.

– Ihmine ei sais niim pal puuttu joka asia, hän neuvoo.

Laaksonen ihmettelee television remonttiohjelmia, joissa pihoille tehdään rakennelmia kestopuusta, betonista ja teräksestä. Aivan kuin luonto olisi riesa, joka pitää työntää huuthemmettiin omalta tontilta pois häiritsemästä.

– Onk unhotettu, mist tule happi, vesi, ravinto, lämpö, suaja, hän kysyy ja kyseenalaistaa maailmanmenoa.

Vuodenajat ovat vaihtelunhaluiselle runoilijalle kiehtovia. Syksyn lapsen mielestä juuri nyt parasta on vilpoinen tuuli. Se muistuttaa, kuinka lähellä pohjoisnapaa elämme. Mukavia asioita ovat myös sienet, sammaleet ja rinkeplumman siemenien kokoaminen omasta villipuutarhasta.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän