Kaksi aiempaa kesää olivat huomattavasti erilaiset pandemian vuoksi. Ei ollut juuri tapahtumia, ei keikkoja, eikä iloisia festareita. Makasin kesälomaviikot omenapuiden alla nauttien kylmiä virvokkeita ja siitä huolimatta, että viihdyn hyvin itseni seurassa, kaipasin menoa ja melskettä.
Yllämainitusta syystä tänä vuonna odotin kesää vielä aiempia enemmän. Kuitenkin kesäkuun puoliväliin päästessä kolme itselleni läheistä ihmistä olivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja Venäjä oli aloittanut sodan Euroopassa. Lähtökohdat huippuhauskalle kesälle olivat lievästi sanottuna heikoissa kantimissa.
Olen onnekas, sillä olen onnistunut tähän ikään mennessä haalimaan ympärilleni ihania ihmisiä, jotka kannattelevat silloin, kun haluaisin maata pimeässä peiton alla ja kasvaa sänkyyn kiinni. Ne ihanat ihmiset tarjoutuvat laittamaan ruokaa, ostavat suklaata ja itkevät kanssani, ja ennen kaikkea saavat nauramaan niin, että eliniänodotteeseen voi lisätä 20 vuotta, jos vanha sanonta ”nauru pidentää ikää”, pitää paikkansa. Tiedostan erittäin hyvin, etteivät nämä ihmiset ole itsestäänselvyys ja olen heistä kiitollinen.
Ympärillä olevan iloisen energian ja huumorin ansiosta kesä näyttäytyi kirkkaampana ja positiivisena, ja se solahtikin ohitse kuin pikajuna, jättäen jälkeensä orastavan huolen tulevasta. Loppukesää ja alkavaa syksyä varjostaa tälläkin hetkellä kiihtyvä inflaatio ja sähkönhinnan huima nousu, ja yhden jos toisen on yritettävä vetää vyötä kireämmälle.
Taloudellisen huolen taakkaa kantaa liian moni ihminen, ja liian moni joutuu tekemään valintoja asumisen, ruuan, harrastusten tai kulttuurin välillä. Hintojen nousu uskoakseni voi eristää meitä taas yhtä tehokkaasti muista ihmisistä kuin pandemia, ellei jopa tehokkaammin, kun niin monessa asiassa rahakysymys tulee vastaan.
On kuitenkin jollain tavalla yritettävä purjehtia tässä epävakaan maailman aallokossa ja pysyteltävä pinnalla. Joskus joku toinen ihminen on se, joka heittää pelastusrenkaan ja estää hukkumasta. Tällaisessa maailmantilanteessa, johon vaikuttamisen koen olevan miltei mahdotonta, on nojauduttava ystäviä vasten ja pyrkiä huumorin kautta löytämään synkimpiinkin asioihin valonpilkahdus.
Joskus on ryömittävä korvia myöten pohjamudissa, jotta löytää taas kiitollisuuden pienistä ohikiitävistä hetkistä ja oppii nauttimaan esimerkiksi siitä, että aamulla paistaa aurinko, vaikka säätiedote lupasi sadetta.
Otsikoin kirjoituksen Foo Fightersin kappaleen mukaan. Kappaleessa sanotaan: ”It’s times like these you learn to live again” ja ”It’s times like these you learn to love again”, (suom. Tällaisina aikoina oppii uudelleen elämään, tällaisina aikoina oppii uudelleen rakastamaan), ja se tuntuu sopivan oman elämäntilanteen lisäksi myös käsillä olevaan maailmantilanteeseen.
Nuoruuden ystäväni meni viikonloppuna naimisiin. Hänen pieni perheensä säteili onnea ja rakkautta. Häissä tiivistyi se, joka on ainakin itselleni kaikkein tärkeintä; läheiset ihmiset, huumori, ja kaiken synkän alleen peittävä rakkaus. Vain sillä on merkitystä silloin, kun maailma ympärillä on tulessa.
Sanni Artiola
Vehmaa