Vauvakuplassa

0

Olen viettänyt viime päivät vauvakuplassa. Lapsia tai karvaisia pentuja saaneet tietävät, mistä puhun. Kupla on se hassu psykologinen tila, kun maailma muuttuu ja kaiken keskiössä on vain se yksi asia.

Kuplia on monenlaisia. Kun olin viimeisilläni raskaana, kadulla kävellessä näin vain odottavia äitejä. Vertailin omaa pyöreää masuani toisten vauvavatsoihin. Sitten kun lapsi oli syntynyt, näin kaupungilla vain lapsia, kultakutrisia, tummia, punatukkaisia, hymyileviä ja nauravia lapsia. Jos kuulin jossain lapsen itkua, herkistyin.

Kun lapsenlapseni, se ainokaiseni, syntyi, olin pakahtua onnesta. Halusin kuuluttaa kaikkialla, että maailma hei, minusta on tullut mummo! Sinäkin päivänä oli tavallinen työpäivä. Kun menin juttukeikalle, oli pakko sanoa haastateltaville, että leijun tänään puoli metriä ilmassa, koska minusta on tullut mummo. Haastateltavat onnittelivat. Ehkä he ymmärsivät, että tuo ihminen on vauvakuplassa, siis kuin psykoosissa. Minusta nimittäin tuntui, että planeetat olivat järkähtäneet radoiltaan. Aurinko paistoi koko ajan, yölläkin, tai niin sen ainakin muistan.

Viime päivien vauvakuplani liittyy karvanaperoon. Kuten moni muukin, mekin hankimme korona-aikana koiran. Koronaa on kestänyt niin pitkään, että koira on kasvanut jo lähes 2-vuotiaaksi järkiolennoksi, joka tuntee arkirutiinimme ja on niihin sopeutunut. Se on siisti, säyseä ja sävyisä. Mikä ihme sitten saa ihmisen haluamaan jonkin järkyttämään totuttuja rutiineja? Vauvakuume. Se alkoi ajatuksesta, että koira on varmaan yksinäinen niinä tunteina, kun joutuu olemaan yksin kotona. Lapsistakin olen aina ajatellut, että parempi kaksi, kuusi tai tusina kuin vain yksi. Kukaan kun ei saisi jäädä yksin. Niin ajattelen meistä kaikista. Me olemme laumasieluja. Jokainen kaipaa lähelle toista, vaikka emme sitä myöntäisikään.

Niinpä hankimme toisen koiran. Jännitys oli korkealla kun saavuimme palleron kanssa kotiin. Nuori koiraneitomme otti kaverin vastaan lempeästi kuten olimme arvelleetkin. On hellyttävää katsella, miten ne jo nukkuvat vierekkäin. Kun pentu vingahtaa, vanhempi koira käy heti tarkistamassa, mikä sillä on hätänä. Se elää samaa vauvakuplaa kuin minäkin. Maailmani on pyörinyt viime päivät karvanaperon nukkumisten, ruokailujen ja sen jälkeisten puuhien ympärillä. Pikkuhiljaa opetamme sille perheemme tapoja.

Peilistä katselee nainen, joka tuskin on muistanut kammata tukkaansa ja yllä on vain jotkut vaatteet, jotka on äkkiä tempaistu aamuviideltä päälle, jotta voi viedä pennun ulos tarpeille. Ääni on muuttunut hunajaiseksi ja vahingossa sanon miehellekin hyvä poika, kun mies kaataa minulle kahvia. Se karvainen hyvä poika katselee lattian tasolta nappisilmillään niin, että sydämeni sulaa.

Tästä vauvakuplasta ponnistelen nyt takaisin arkeen. Ajatuksiin nousevat jälleen uutisaiheet, energiakriisi, Ukrainan sota ja sotaa pakenevat ihmiset. Vauvakupla on siitä ihana olotila, että kaukana on kavala maailma ja elämä on niin selkeää. Pitää vain huolehtia perustarpeista, että pieni saa lämpöä, ruokaa ja leikkiä. Tällaisia onnen kuplia tarvitaan, jotta isompia huolia jaksaa.

Mieleeni muistuu mummo, jota haastattelin vuosia sitten. Juttuaiheena oli, mikä tekee onnelliseksi. Pienessä mökissä asuva mummo kertoi, ettei hän ollut koskaan käynyt naapurikuntaa kauempana, ei edes Suomen pääkaupungissa. Hän asui siinä samassa talossa, jossa oli syntynyt. Mummo kertoi olevansa hyvin onnellinen ihminen, koska oli saanut rakastavan miehen, neljä lasta, lapsenlapsia ja elää terveenä pitkään. Nyt mummo asui yksin – tai eipä asunutkaan, sillä hänen sylissään istui kehräävä kissa.

Teija Uitto

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän