Nuorena jaoin Uudenkaupungin ruutukaava-alueella mainoksia ja kesät vietin perunapellolla. Olin levoton sielu, ja hurahdettuani hevosiin poljin tukka tuubilla koulun jälkeen tallille. Sain peruskoulusta arvosanani sillä, että istuin pylly penkissä ja pidin suuni kiinni. Hiljaisesta ulkokuoresta huolimatta mieleni seikkaili usein jossain muualla kuin opetettavassa aiheessa.
Peruskouluarvosanojen perustella opinto-ohjaaja yritti myydä minulle ajatusta lukiosta. Olin kuitenkin tietoinen, että lukiossa arvosanoja ei tipu sillä, että on tunneilla fyysisesti läsnä. Suorin tie työelämään oli luonnollisesti ammattikoulu.
Itselleni opiskeluun soveltui parhaiten oppisopimuskoulutus. Tein lähestulkoon täydet tunnit töissä ja oman kokemukseni perusteella, joskin aika kultaa muistot, opinnot sujuivat työn ohella kuin itsestään. Jo tuolloin identifioiduin täysin duunariksi, joka itselleni tarkoittaa päivästä toiseen työssä, joka ei ole välttämättä kutsumus, puurtamista, jotta elossaoleminen ja -pysyminen on mahdollista.
Rakensin duunarin identiteettiäni hartaudella. Menin opintojen jälkeen teollisuusalan yritykseen pyörittämään trukkia. Aloitin kevytyrittäjyyden ja työskentelin iltaisin sen turvin niin sanotusti omalla alallani. Työ määritteli ajankäyttöäni ja tuntui, että jäin puurtamiseen koukkuun.
Sosiaalinen media toi eteeni glorifiointia ylemmän keskiluokan elämästä, jossa elintaso näyttäytyy korkeana, ja jossa elämä vaikuttaa kaikilta kanteilta siloteltuna luksuksena. Tiesin, ettei somen antama kuva ole aina todellisuutta, mutta siitä huolimatta aloin tuntea häpeää siitä, etten ole korkeakoulutettu, eikä tekemäni työ ole sosiaalisesti arvostetussa asemassa.
Tiedostan kyllä, etteivät kaikki voi olla esimerkiksi yritysjohtajia, asiantuntijoita tai lääkäreitä. Siitä huolimatta tekemäni työ ei tuntunut enää merkitykselliseltä ja aloin hiljalleen etsiä tietäni ulos duunariudesta. Se oli toisaalta sääli, sillä edelleen mielessäni kaikki työ oli samalla viivalla, mutten osannut enää arvostaa omaa panostani.
Yhteiskunnan näkökulmasta olin, ja olen edelleen, hyödyllinen veronmaksaja, joka hoitaa velvollisuutensa, kuten kunnon kansalaisen kuuluu. Vaikka toiset työt ovat yleisesti ihmisten mielissä arvostetumpia kuin toiset, toistuu pitkälti kaikessa työnteossa sama mantra; tehokkuus, tuottavuus ja innovatiivisuus. Ajatusmaailma siitä, että ihminen on hyödyllinen ja arvokas vain työskennellessään, on vinoutunut. Ei ole ihme, että työttömät tai pätkätyöläiset tuntevat huonommuutta ja häpeää.
Identiteettikriisissäni on kuitenkin ainakin yksi hyvä puoli, sillä olen alkanut hiljalleen ymmärtää, että elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin pelkkä työ. Vaikka työ edelleen mahdollistaa elossapysymiseni, olen alkanut miettiä kuka olen, jos työ otetaankin minulta pois. Olen ensimmäisiä kertoja arvottanut nyt oman jaksamiseni työn edelle. Olen ymmärtänyt, ettei ihmisarvoni riipu siitä, kuinka paljon tai vähän työskentelen.
Vaikka työvuosia on edessäni vielä useita kymmeniä, aion etsiä elämän tarkoitusta ja merkitystä muilla tavoin kuin upottautumalla erilaisiin töihin. Veikkaanpa, ettei kovin moni meistä viimeisinä elonhetkinään mieti, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä.
Sanni Artiola
Vehmaa